Sivistyssanakirja netissä tissiseksi

Meillä on monta lasta. Vauva syö ehkä yli puoli tuntia kerralaa ja usein. Eihän sitä voisi minnekään mennä ekaan kolmeen kuukauteen. Aina olisin eri huonessa kuin muut. Mieluummin istun ihmisten seurassa. Eikä imettäminen ole seuralaisiani häirinnyt ja nykyisin myös tuttavani imettävät luontevasti kahvipöydässä. Jos luet tekstini uudelleen näet, että siellä lukee että imetän edelleen 2v3kk ikäistä. Vauvaa en lausessani mainitse.

En myöskään sanonut, että lapseni tarvitsee tissiä heti ja nyt silloin, kun sitä tahtoo. No joskus hän ehkä luulee niin, mutta olen usein kieltäytynytkin imettämästä häntä. Hän ei tosin pyydä tissiä enää missään julkisesti. Julkisesti olen kyllä imettänyt paljonkin ja jos se on jotain kauhistuttanut niin ei kiinnosta.

Tissejäni kukaan ei ainakaan voi väittää nähneensä. Julki-imetys ei tarkoita sitä että se tissi pitää vetää kaikenkansan nähtäville siihen. Odotan nyt kolmatta ja minulla on taas suuri ilo imettää julkisesti tätä kolmattakin vauvaa, jotta voin saada sinut ja kaltaisesi kauhistumaan ja päivittelemään asiaa. En todellakaan aio mennä minnekään käpäseen kopperoon istumaan ja imettämään, kun muut juttelevat ravintolapöydässä.

Tuttavapiirissämme en sen sijaan ole koskaan törmännyt yhteenkään, joka olisi näyttänyt edes vähäistäkään vaivaantuneelta imetyksestäni. Hoidan sen todellakin mielestäni fiksusti, koska tissejäni en levittele muille nähtäväksi. Veikkaanpa kuitenkin, että kanssaihmiset järkyttyvät sinun oksentamisestasi enemmän mitä minun imetyksestäni.

Juu sanoin sen olevan ällöttävää. En sanonut perverssistä tai sairaasta tavasta mitään. Mutta ällöttävää se on, oli se joidenkin mielestä perverssiä tai ei. Ja toisekseen, äidinmaidon ravintoarvo laskee aikas minimiin jo ennen 1v ikää.

Äidinmaidon koostumus muuttuu hiukan, kun vauva on noin 3kk ikäinen ja sen jälkeen se pysyy ravintoarvoltaan samana eikä muutu hyödyttömäksi sokerilitkuksi kuten monet kuvittelevat. Juuri tuollaiset leikki-ikäiset lapset, joita imetetään 2v tai jopa alle ovat hammashoitajien kauhistus huonoine hampaineen. Ja tuo hammaslääkärien Itse olin juuri kesällä 2v tyttöni kanssa hammaslääkärissä eikä sanottu yhtään mitään. Rintamaito sen paremmin kuin yhtään mikään muukaan ravinto ei pilaa lapsen hampaita ellei hän ole saanut kariestartuntaa.

Ja rintamaidon sokeri ei ole todellakaan muutenkaan niin haitallista hampaille mitä muun ravinnon sisältämä sokeri. Mutta tuo kariestartunta on se kaiken alku ja juuri.

Jos lapsella ei ole tartuntaa niin se on ihan sama. Sinä puhut paljon ja vähän asiaa. Et ole ottanut selvää vaan kuvittelet vain tietäväsi asioista jotain, mutta kaikesta paistaa että et ole ottanut selvää, kuvittelet vain tietäväsi.

Harva pieni kun osaa sanoa, että "tää huone on yököttävä" tms. Vauvalle se on luonnollista ja joskus jopa mukavaakin katseltavaa, mutta kolmevuotias on mielestäni jo liian vanha tissille ainakin yleisillä paikoilla.

Joitakin julkinen imetys yksinkertaisesti häiritsee ja se heille suotakoon! Miksi minä en saisi olla eri mieltä sinun kanssasi? Miksi juuri sinun mielipiteesi on se oikea?

Jos luit tekstini, huomasit varmaan myös sen että itse kritisoin juuri sitä, että ne rinnat kaivetaan siihen ruokapöydälle. Pahimmat puolustajat ovat ne jotka itse imettää isoja lapsia Eli samaa mieltä olen, ettei itse ainakan revi rintoja paljaaksi missä vaan julkisella paikalla. Lapsen syöttämiseksi etsin aina mahdollisemman rauhallisen paikan, missä olen yksin tai lähes yksin.

Ja todellakaan yli 1v ei tarvitse rintamaitoa, sieltä häviää ne tiettyt aineet miksi ylipäätä lasta ruokittaan. Tuntuu jotenkin että vaan todella -todella köyhä äiti , kellä ei oo raha ruoan ostamiseen, että se yrittää imettä taaperoa että jotenkin lapsi saisi ruokaa, mutta muut, normalisti pärjävät äitit imettämässä isoja lapsia Kun se maidon koostumus ei todellakaan muutu vaikka lapsi olisikin yli vuoden Itse aiassa taitaa olla niin että koulutetummat ja näin ollen mahdollisesti myös paremmin toimeentulevat äidit imettävät pidempään Siinä on äidissä vikaa kun ei pysty lopettamaan, lapsellehan siitä ei mitään hyötyä ole enää tuossa vaiheessa.

Nyt ei ole vallalla buumi imettää kolme vuotta. Nyt on vallalla buumi käyttä korvikkeita! Ihmiselle on luonnollista imettää lastaa vuotta, mutta meillä länsimaissa on joku ihme buumi että maito ei riitä, yli yksivuotiasta ei voi imettää koska se on vähintään perverssiä ja voi häiritä naapurinsetää.

Rintamaidon hyödyt eivät katoa, vaikka lapsi kasvaakin. Maidon koostumus muuttuu vähän vauvan ollessa noin 3kk ikäinen, mutta sen jälkeen se ei muutu sokerilitkuksi kuten jotkut kuvittelee. Siinä on paljon terveydelle edullisia aineita. Ainut mitä siinä ei juurikaan ole on rauta, mutta sekin mitä siinä on sitä on hyvin imeytyvässä muodossa.

Eikä minun imetykseni ole kiinni siitä, että minä en pystyisi sitä lopettamaan. Meillä sitä on lapsi halunnut jatkaa ja minulla ei ole ollut mitään sen jatkamista vastaan. Ainut ällöttävä tässä taas olet sinä ja kaltaisesi.

On täysin kulttuurijuttu että sitä pidetään outona, mutta onneksi monet ovat toista mieltä. Vaikka lapsi pystyykin syömään kiinteää ruokaa, miten se sulkee pois imetyksen? Luonnollisestihan ihminen imettää lastaan 3,4- vuotiaaksi. Kukaan tervejärkinen ei imetä lastaan 3,4 vuotiaaksi, joten taidat nyt keksiä ihan omiasi. Tuollaista tilastoa et löydä mistään. En ymmärrä miten luonnollisesti ihminen imettää leikki-ikäistään noin kauan, kun täysimettäneitäkään ei ole kun vaivainen prosentti: Eipä ainakaan tuossa etusivulla imetetty yhtäkään vuotiasta..

Kuvissa olevien lasten ikää en tiedä. Luulenpa että tuolla luonnonkansojen keskuudessa ei hirveästi panosteta vuorovaikutukseen ja läheisyyden tunteeseen imettäessä, vaan kyseessä hieman pragmaattisempi lähestyminen koko asiaan: Eli odotan esikoistani, olen nyt rv 36 eli h-hetkeen ei ole enää kauaa aikaa. Olen miettinyt imetystä ennakkoo ja ajatellut asian näin: On jokaisen oma asia miten kauan imettää, itsestäni ei tuntuisi hyvältä ja luonnolliselta imettää yli vuoden ikäistä lasta.

Haluan imettää omaa lastani ja toivon että se onnistuu, mutta luulen että lopetan imetyksen kun lapseni on noin 7 kk ikäinen. En koe taaperoikäisen imetystä minulle luonnollisena asiana, mutta toisille se taas on luonnollinen asia.

Tässäkin asiassa antaa kaikkien kukkien kukkia eli olisi parempi kun jokainen tekisi asiat tavallaan eikä turhaan syyllistäsi tai haukkuisi ihmisiä jotka tekevät ja näkevät asiat eritavalla kuin itse. Ei se ole kenenkään muun asia kuin äidin ja lapsen kuinka kauan tai kuinka vähän aikaa imettää. Lapsi saapuoli litraa äidinmaitoa jo parilla syötöllä, vaikka ilta- ja aamusyötöillä. Eli ravintoarvoa äidinmaidosta löytyy, vaikka imetetään vanhempaakin lasta. WHO suosittelee kahden vuoden mittaista imetystä, josta ensimmäiset puoli vuotta olisi täysimetystä eli lapsi saa vain äidinmaitoa.

Kysynpä siis vaan, että kauankos potkitte pelkällä perunalla eteenpäin?? Minusta julkinen imettäminen on epäkorrektia. Varsinkin ravintolissa ja kahviloissa. Kun olen syömässä en todellakaan halua saada tissiä näköpiiriini, miksi äidit ajattelevat että se ok ja luonnollista, ei kai muutkaan yhtäkkiä rintojaan esille kaiva ja anna vaikka miehensä imeä En aio itse ainakaan julkisesti imetellä. Samoin paskavaippojen vaippo raflan pöydässä tai kylässä toisten sohvilla on järkkyä!

Äidit ajattelevat että heidän lapsensa nyt maailman tärkein ja kaikille maan kansalaisille myös siis.. Ehkä tulen itse ajattelemaan asiasta toisin lapsen synnyttyä, mutta tällä hetkellä pelkkä ajatuskin ällöttää. Eikö sille vauvalle voi pumpata sitä maitoa valmiiksi tuttipulloon tai mennä hetkeksi vessaan tai jonnekin nurkkaan?! En siis tarkoita, että siinä olisi jotain hävettävää, mutta ravintolat ja kaikista avoimimmat paikat vaan jotenkin tökkivät ja syvästi!

Myös ne, joita imetys häiritsee, voivat mennä syömään ruokansa ravintolan vessaan tai nurkkaan. Minun vauvani saavat syödä siellä missä muutkin syövät. En halua syöttää lapsiani vessassa tai nurkassa. Mutta se, kenen mielestä vessaruokinta on ok, voi toki itse nauttia siellä ravintonsa tai ruokkia siellä lapsensa. Pientä toisten kunnioitusta please.

Toisekseen vielä harvempi sitä edes huomaa, jos joku imettää. Kun minä olen ravintolassa syömässä, niin yleensä katselen lähinnä ruokaani, seuraani ravintolassa tai jotain muuta mielenkiintoista, mutta en todellakaan kohdista katsettani siihen ainoaan asiaan, mistä siellä en pidä.

Se on suorastaan toivottavaa jo sen imettäjänkin kannalta. Vessassa syöminen on epämiellyttävää ja epähygieenistä. Siksi imettävät äidit eivät halua syöttää siellä lapsiaan. Jos joku haluaa siellä syödä, niin siitä vain, mutta itse en ainakaan aio altistaa pientä vauvaa sellaiseen. Taatusti suurempi osa ravintolassa käviöistä häiriintyy enemmän, jos vauva huutaa nälkäänsä koko ajan.

Jos äidillä on oma ruoka edessä ja vauva juuri silloin herää nälkäisenä, niin äitikö sitten jättää ruokansa pöydälle puoleksi tunniksi ja menee haisevaan vessaan pöntölle istumaan jonon kerääntyessä taakseen?

Taitaa olla se ruokakin kerätty siihen mennessä pois. Eihän sinne vessaan nyt kaikkien muiden kuin imettäjien tarvitse mennä. Vain niiden, joita rintaruokinta etoo niin ettei saa ruokaa enää alas jos joku äiti sattuu samaan aikaan samassa ravintolassa imettämään.

Silloin kannattaa mennä vessaan syömään. Se on varmasti oikeen viihtyisä paikka sellaisen ihmisen mielestä, joka sitä suosittelee vauvallekin ruokapaikaksi. Siellä ruoka sitten laskee paremmin kun ei tarvitse kenenkään utareimetystä katsella. Mun eka lapsi käveli vasta 1,5-vuotiaana ja toinen jo 7 kk iässä.

Ensimmäinen puhui kuitenkin jo reilun vuoden iässä melko hyvin, mutta toinen vasta yli kaksivuotiaana. Eli pitääkö se imetys lopettaa puhumiseen vai kävelemiseen? Mikä voikaan olla luonnollisempaa kuin imetys? Ennen muinoin lasta imetettiin siihen asti kunnes seuraava tulokas siirtyi tissille eli sen 1, vuotta.

Meillä eka tulossa ja toista suunnitteilla noin 1,5 vuoden ikäerolla ja kyllä ekaa imetän tokan tuloon asti jos vaan maitoa tulee ja muksu suostuu imemään. Ennen muinoin imetettiin sen takia pitkään kun ei ollut takeita siitä,että se ruoka riitti kaikille.

Kyllä taaperon imetys on kyllä jotenkin sairasta. Serkulla on 2v poika ja jos se viellä tunkisi tissiään sen suuhu dsanoisin sille kyllä,että onpa sairasta hyi. Ja pitääkö sitten muuten sen kersan kanssa olla hurvittelemassa ravintoloissa niin useaan? Miksi pitäisi kokeilla muita keinoja kun luonto on antanut naiselle niin hyvän lapsen tyynytys- ja nukutuskeinon kuin tissit?

Ja tuon hassunpaa en ole ennen kuullut kuin että pitkään jatkunut imetys johtaa tupakointiin tai aiheuttaa traumoja. Tässä nyt sait mitä halusit, vastaväitteen. Sillä siihenhän pyrit, ei kukaan voi tosissan tommosia kirjuutella Mitä imetystraumoihin tulee, kysy vaikka psykologeilta tai terapeuteilta, ihan fakta onpi että aikuisena sitä tissiä yritetään imeä ja muistella röökin avulla.

Kerroppa mulle kuka on tälläistä asiaa tutkinut ja mistä tutkimus tuloksia löytyy? Imetys on järkevää noin parivuotiaaksi asti niin äidille kuin lapsellekin, myös taloudellisesti. Itse ainakin olen imetänyt puolivuotta täysimetysta ja sitten reiluun vuoteen asti kiinteiden kanssa. Luvassa on komeasti luikautettu onnittelulaulu, sänkyyn tarjoiltu aamiainen sekä tietysti itse tehdyt isänpäiväkortit.

Korteista on muodostunut mitä parhain perinne, ja muistan tietysti askarrelleeni niitä itsekin aikoinaan. Huolella ja ajatuksella tietenkin, tärkeälle ihmiselle, sankarille. Leipomustenkaipuinen tutkimusretkeni vaatehuoneeseen muodostuu kuitenkin yllättävän hankalaksi. Minun ja keittokirjojen välissä on laatikoittain lasten valokuvia, vanhoja käsitöitä, omia koulutodistuksia ja -kuvia, aivan liian isoja silmälaseja.

Mitä pidemmälle etenen, sitä kauemmas taaksepäin ajaudun. Lopulta tahti on yksi askel, yksi laatikko, viisi vuotta. Oloni on kuin aikakapselissa, ajan suhteellisuuden ytimessä, jossa vietin yhden tunnin, kuljin kolme metriä ja matkasin 60 vuotta.

Eräässä laatikossa on pussukallinen valokuvia isäni nuoruudesta. Mustavalkoisia hetkiä värikkäästä elämästä. Valokuvien seassa on myös askartelemiani vanhoja isänpäiväkortteja, jotka isä oli säilyttänyt. Siivosin viime talvena isän asunnosta pois paljon rikkinäisiä esineitä ja tavaroita, joilla ei kai ollut merkitystä. Kortit ja valokuvat taas ovat moitteettomassa kunnossa.

Ehkä ne auttoivat, kun kaikki muu ympärillä hajosi. Jotakin vielä liian hauraasti paikattua minussa rikkoutuu, kun löydän valokuvan isästä pitelemässä käsissään askartelemaani korttia, joka palasi tekijälleen nyt, yli 20 vuotta myöhemmin.

Kadotan silmänräpäyksessä ajan ja paikan, kun ajatus lentää hallitsemattomasti vaatehuoneen ja lapsuuden väliä, kortti on välillä omassa kädessäni, välillä isän. Kortti on säilynyt kapselissa ehjänä, liimatut kukkaset edelleen paikoillaan.

Ehjä kortti, rikkinäinen löytäjä. Kun mieli on paha, ei nöttösestäkään tule hyvä, joten luovutan suosiolla etsinnät. Pakkaan kaiken takaisin ja palaan kahdella askeleella onnistuneesti nykyhetkeen ja sen eteiseen.

Ulkona satelee edelleen lunta. Etsin leivontaohjeita, mutta löysin aivan jotakin muuta. Kadoksissa olleet talvikenkäni, Carl Barksin parhaat sekä muistutuksen ajan parantavasta vaikutuksesta. Yhdeksän kuukautta ei riitä paikkaamaan liki neljänkymmenen vuoden aikana kertyneitä muistoja. Lähettänyt Janne Miettinen klo 0. Siilin eleganssi, Muukalainen, Kantaja ja pussi yön yli naheutettuja juustonaksuja.

Jos ei tällä paketilla sanojen runsaudensarvi repeä, niin konstit alkavat olla lopussa. Niinhän siinä nimittäin kävi, että mitään ei paperille puristu eikä tirise. Liian pitkä tauko vei jokaisen puolikypsänkin idean mennessään ja Ketun jatkaminen tuntuu yhtä mahdottomalta kuin juokseminen unessa, eteenpäin ei vain pääse. Kehitin myös aikataulupaniikin, koska aikaisempi suunnitelmani kirjan valmistumisesta vettyi.

Paniikki on tietenkin turhaa, itsehän aikatauluni asetin, eikä kukaan muu odota kirjan valmistumista kuin minä itse. Halu päästä seuraavaan vaiheeseen kuitenkin polttelee, koska siinä vaiheessa saan jo vastauksia koko jutun järkevyyteen. Onko kaikki ollut vain turhaa ja kallista haaveilua?

Kulutinko kokonaisen vuoden järjettömään projektiin? Kuuluuko maksalaatikossa olla rusinoita? Sain tukea tällä kertaa yllättävältä taholta, työkkärin sedän soittaessa. Selitin tilanteeni ja varauduin hyvinkin suorasanaiseen ripitykseen, mutta sainkin yllätyksekseni kehuja ja kannustusta.

Juttelimme alan eri vaihtoehdoista, koulutuksista ja työmahdollisuuksista, joita oli siis oikeasti muitakin kuin vain kirjailija. Puhelun jälkeen paniikki hieman helpotti.

Eikö minun tarvitsekaan hypätä Ketulla suoraan huipulle? Voiko se jopa epäonnistua, mutta silti löydän alalta jotakin muuta? Lopulta ehkä jopa ammatin, jonka oikeasti haluaisin? Haaveilun puolelle karkaa näköjään taas, vaikka Kettukin jumittaa. Muuton jälkeen on edelleenkin tavaraa kadoksissa. Kaikki oleellinen tuntuu hukkuneen ulottuvuuteen, johon näkökykyni tai ymmärrykseni ei ylety, mutta turhuuksien tilpehööriä löytyy joka kolosta.

En tiedä missä talvikenkäni ovat, mutta voisin halutessani kasata kynttilöistä eläväisen roihun. En tiedä millä laitteella höyläisin pajukoksi paksuuntuneen naamakarvoitukseni, mutta voisin halutessani juoda litroittain eksoottisen väristä teetä, jossa on maku suoraan viidakosta tai sen asukkaista. En saa keittiön kaappiin mahtumaan omaa kahvipakettiani, kun hyllyt on varattu tihramin- tai kihvelinmakuisille teelaaduille, Tiikerin Morsiamelle ja Leipurin Päiväunelle.

Kiire tulee, eikä vain kuvitteellinen sellainen. Huomenna talon valtaavat naamiaisnaamariset naperot. Tai no, ehkä napero-sana on jo hylättävä, juhliihan tyttö jo vuotissyntymäpäiviään. Tarkoituksena kai olisi pukeutua ja äristä Halloween-henkisesti ja huispata lähimetsässä taskulampun valossa. Ruuaksi pitäisi myös keksiä metkasti nimettyjä herkkusia, jotka näyttävät etovilta.

Halloween-teemaanhan tämä jätesäkkien valtaama kauhujen kartano soveltuukin hyvin. Kuivajäällä usvaa ja sopiva valaistus niin vaatesäkit muuttuvat ruumispusseiksi. Ehdotin myös suklaamoussea pursottimeen, jolla loihtisin muka vessassa terveiset perseestä, mutta tähän en saanut lupaa. Sain kylläkin käskyn pysyä poissa. Viikon päästä vuorossa on sukulaiset ilman naamareita.

Näihin juhliin minäkin saan jo osallistua, ja ajattelinkin toimia teevastaavana sekä suklaapiirakan pääasiallisena maistajana. Kuun lopulle suunnittelimmekin sitten jo tupareita, joissa voisin jälleen vastata juomisista. Päivällä jokaiselle höyryävän kuuma kupillinen Kimalaisen Kiima-Aikaa ja illemmalla sitten jo jotakin kuplivaisempaa kylmiöstä. Lähettänyt Janne Miettinen klo 4.

Jaan tyttäreni kanssa hetkittäin saman kaipuun luontoon ja vanhaan elämäntyyliin. Hirsiseinät, narisevat lattialankut ja puuhellalla puhkuva kahvipannu. Koliseva uuninluukku, savun tuoksu ja lyhdyssä välkkyvä tuli. Tytär haluaisi asua maatalossa karhujen takapihalla, ilman nykyajan vimpaimia. Elämä olisi kuulema niin paljon helpompaa. Olin pienen hetken samaa mieltä, kunnes muutimme ja netti lakkasi toimimasta, uuden asunnon lamput olivat edelleen vanhassa asunnossa ja lokakuinen päivä oli pimeä kuin kellari keskiajalla.

Suuri metsäinen tontti, oma lampi, pelto ja käsikesy käki. Tontilla olisi monta erilaista rakennusta, lammessa kalaa ja pellolla tilliä. Kiskoisin pulleita haukia niskasta suoraan pannulle.

Juoksisin kauriiden perässä päivisin ja vaimon perässä öisin. Kauriit kellistäisin rosvopaistiksi maakuoppaan ja vaimon kammariin. Varpaat haisisivat heinälle ja hiukset savulle. Sauna olisi ulkona erillisessä rakennuksessa, talon nimi olisi pirtti ja siinä olisi huone nimeltä porstua.

Uutiset maailmalta eivät käsittelisi Aleppoa tai Kardashianin perseen kokoa. Tutkisin vain eläinten ja luonnon jälkiä ja kahlaisin heinikossa tytön ratsastaessa Bambilla mansikoita poimimaan. Kuulostaa romanttiselta ja houkuttelevalta, mutta kuka tekee lumityöt, kun tonttia on kilometri jokaiseen ilmansuuntaan ja homma tympii jo marraskuussa? Saunalle tekisin reitin, mutta muita rakennuksia käytettäisiin sitten vasta keväällä.

Kädet haisee aina kalalle ja hiukset suomuille. Hauen liha on rudalle maistuvaa kumia. Kauriit nauravat ansoilleni eikä kammarissa laukea kuin vaimon migreeni päreen savusta.

Eläinten jälkiä en löydä, mutta rusakko käy säännöllisesti paskalla saunapolullani. Käki kärsii melatoniinin puutteesta ja kukkuu ainoastaan öisin porstuani yläpuolella.

Heinikossa on punkkeja myös talvella. Ainoat vieraat ovat thaimaalaisia marjanpoimijoita, jotka vievät kaikki mansikat. Paluu luontoon tuntuu nykyään onnistuvan parhaiten pienissä, hallituissa erissä. Käydään lähilaavulla makkaralla ja haistaan savulle tuona yhtenä iltana ennen napista päälle kytkettävää saunaa.

Mökkeillään kesällä ja pelataan siellä korttia kynttilän valossa. Tehdään patikkaretki kansallispuistossa, mutta valitaan se helppokulkuisempi polku. Pitäisi löytää entisen ja nykyaikaisen elämisen välille hyvä tasapaino, jossa olisi meille sopiva määrä luontoa, mutta kuitenkin huoltoyhtiön tekemät lumityöt.

Kesäyö ja tähtitaivas, mutta kuitenkin oma pehmeä sänky. Nuorempana verkkokalastimme isän kanssa myös talvella. Hakkasimme tuuralla avannot ja kairasimme kymmeniä reikiä. Joka viikonloppu vietimme lauantain Näsijärven jäällä, oli sitten pakkasta tai sohjoa. Lunta oli lopputalvella jo haaroihin asti, joten kävely oli hidasta, ja käynti kestikin monesti iltaan saakka. Sormet jäässä irrotin matikoita verkoista tammikuisessa pakkasessa ja tuulessa, kun aurinko laski jo kolmen jälkeen ja lopulta ainoa valonlähde oli kuu.

Maaliskuussa oli helpompaa, kun potkukelkalla pääsi nopeasti pilkille kauemmaksikin. Huhtikuussa aurinko jo lämmitti ja jäät paukahtelivat. Hernekeitto ei ole ikinä maistunut niin hyvälle kuin pirtin kuistilla keväisessä auringonpaisteessa, jalat väsyneinä, isän kanssa.

En tiedä kaipaanko enemmän luontoon vai paluuta noihin hetkiin, ensin mainittu olisi ainakin vielä mahdollista saavuttaa. Reissut olivat raskaita, mutta väsyneenäkin muistan eläneeni jotenkin enemmän ja aidommin, kuin osana luontoa ja sen muutoksia seuraillen. Haluan, että omatkin lapseni osaavat sytyttää nuotion ja perata kalan, etsivät katseellaan kurkien auraa ilman kännykkää ja somen keinotekoista maailmaa.

Haluan, että he osaavat pysähtyä ja katsoa välillä myös taivaalle ja tuntevat itsensä pieniksi, kaiken sen suunnattoman alapuolella. Pikimusta täyteenpakattu jätesäkki on pullukkaisesta koostaan huolimatta piiloutumisen mestari. Vaatteita pursollaan oleva väijypussukka odottaa yöllistä vessakävijää varjoissa ja kampittaa takuuvarmasti rähmäsilmäisen kulkijan, joka hämääntyy rappusten yläpäässä vikasuuntaan ja kiilautuu rappujen kaiteisiin.

Tytön huoneen ovi on siinä missä vessa aikaisemmin sijaitsi, joten sinne ei kannata harhautua. Lopulta vessassa kädet sutivat valonappuloita väärältä seinältä, pönttö on siellä missä suihku ennen oli ja hanan paikalla on kaappi. Sain uuden kämpän, mutta hukkasin vaihtovaatteeni, modeemin sekä itseni kartalla.

Kaukosäätimistä löytyi vain se, jonka napit toimivat satunnaisesti. Yleensä maanantaina saa äänenvoimakkuutta säädettyä ja pyhisin itse kanavia. Lähdin etsimään uutta reittiä koululle, mutta päädyin Ruskoon. Ei kai Ruskossa mitään vikaa ole, mutta eihän se koulu siellä ollut. Leipomo oli, joten ostin lohduksi sämpylöitä ja palasin kotiin. Mistäköhän se johtuu, että Aku Ankka ei tullut tänäänkään, mutta vakuutusyhtiön laskutuksesta vastaavat mukavat tädit ja sedät löysivät minut ja postilaatikkoni jo muuttopäivänä?

Itse yritin etsiä erään operaattorin asiakaspalvelunumeroa soittaakseni peruutuksesta, mutta turhaan, olivat piilottaneet sen lamauttavan taitavasti. Samaan aikaan eräs toinen operaattori lähestyi minua jo tarjouksella ja tilauslahjalla. Liikenne on jotenkin yksisuuntaista. Minä en löydä ketään, mutta kaikki kyllä tuntuvat tietävän missä minä olen. Hyvä suunnitelmani loppuvuoden kirjoitusaikatalusta nuukahti myös jätesäkkiin ja on edelleen hukassa ja purkamatta.

Samaan pussiin taisi suikahtaa kaikki järkevät lauseet ja tokaisut, koska tuntuu kuin joutuisi taas aloittamaan täysin nollista. En edes muista mihin kohtaan Kettu jäi, toivottavasti jo huomenna pääsisin jatkamaan. Toivon vain, että sanat eivät ole yhtä hukassa kuin talvikenkäni. Lähettänyt Janne Miettinen klo 9. Päivä on kaunis, mutta tunnelma apea. Tyttö nukkui koko automatkan, ilmeisesti tulossa kipeäksi.

Poika voi pahoin ja päätä särkee. Käännän auton rannassa ja pysäköin tutulle paikalle kapean hiekkatien sivuun, märälle ja mutaiselle nurmelle. Rengas sutii mudassa kuin jäällä, joten lähtiessä tarvitaan taas havuja renkaiden alle, kun Skoda saa lipsumaasta tehoja. Rannan tuuheista puista on jäljellä vain luurangot, jotka nitisevät alastomina kylmässä itätuulessa. Takki olisi ollut mukava, mutta olen jo pakannut sen liian hyvin kymmenien muiden banaanilaatikoiden sekaan.

Tuuli tunkeutuu hupparin vatsapuolelta sisään, kiertää kerran ympäri ja jatkaa hidastamatta selästä ulos muistuttaen, että turkittomien pitäisi osata pukeutua.

Jästinä en voi nähdä ankeuttajia, mutta tunnen yhden piiloutuneen hupparini alle ja väristävän kylmästi selkärankani vieressä. Vesi on taas matalalla, paitsi veneessä, joka on kuin mutapohjaan painunut amme harmaantuneen kaislikon reunassa. Tajuan jälleen, kuinka lyhyt kesä onkaan. Alle kaksi kuukautta sitten uimme tässä samassa paikassa ja niitimme villiksi kasvaneita kaisloja veneväylältä.

Aurinko poltti hartiani punaisiksi ja saunan lämpö muistutti asiasta vielä viikonkin jälkeen. Nyt lapon veneestä pienen järven verran jääkylmää vettä ja sormet ovat kuin pakkaslokeroon unohtuneet nakit.

Muistan pakanneeni pipon ja hanskat takin kanssa samaan paikkaan. Jossakin kaupungissa on banaanilaatikko, jolla on kuuma. Saari on hiljainen ja autio. Kävimme täällä viimeksi elokuussa, kun puissa oli lehdet ja linnut sanoivat tööt ja kluu. Kuukausi siitä taaksepäin oli hankala nukkua aamulla, kun jokaisella oksalla kuukutti joku ja lokit tuittuilivat toisilleen särkien riittävyydestä. Nyt lehdet ovat maassa, mutta kukaan ei puussa. Lokitkin siirsivät räpylänsä lämpimämpiin vesiin ja napsivat jo tokkoja jossakin päin Eurooppaa.

Toinen ankeuttaja luikahti saappaani sisään sauman halkeamasta ja riehakoi nyt pikkuvarpaani kanssa märässä sukassa. Toivottavasti se ei ole altis varvassienelle.

Lähdimme syysretkelle puolikuolleeseen saareen hautaamaan kokonaan kuollutta rottaa, mutta unohdimme itse juhlakalun kotiin. Sankari makaa takapihalla ruskeassa pahvilaatikossa, jossa on ilmeisesti säilytetty eläinlääkäriaseman tyhjiä ruiskuja. Uusintakäyntiä suunnitellaan heti seuraavaksi päiväksi. Rotanmyrkyt saaressa ovat kuulema tepsineet. Tytön on kuitenkin vaikea hahmottaa villirottaa haitalliseksi, kun kesyt serkut ovat niin mukavia.

Viholliset elävät ojissa ja maatuvat pirtin alle, ystävät kulkevat sylissä ja haudataan puun juurelle. Lopputulos on tietysti sama, mutta matka ratkaisee. Inhoan näitä viimeisiä mökkikäyntejä, kun kaikki puretaan ja pakataan pois talvea varten. Laitetaan kesä pahvilaatikkoon ja unohdetaan puoleksi vuodeksi takapihalle.

Luonto on liian hiljainen, joku on taittanut kaisloilta niskat. Aikaisemmin niin vireät aallot käyvät raskaasti, jähmeästi, eivätkä jaksa nousta enää saunakallion reunoille asti. Pirttikin näyttää jotenkin väsyneeltä ja harmaalta. Puran trampoliinin ja muistelen niitä harvoja hellepäiviä, kun pihvi tirisi grillissä ja minä kalliolla, lämmöstä onnellinen ihmispötkö luonnonsuolessa.

Mädäntyneet lötkölehdet ovat täynnä sojokoipisia lukkeja, jotka varmasti purisivat jos vain pystyisivät, mutta tyytyvät nyt vain kohmeisina huojumaan ja tuijottamaan. Yksi vittuilee niin selvästi, että harjaan sen vattupuskan raatoon ja haaveilen palmupuista.

Syksyn ja tulevan talven kammo iskee näköjään tänä vuonna poikkeuksellisen lujaa ja aikaisin. En halua taas horrostaa kaamoksen lamauttavassa pimeydessä vain odottaen, että puolen vuoden päästä toivottavasti herään ja jään alta pilkistää maa. Viime talvi oli raskas ja sen lyhyet päivät liian pitkiä, enkä ole vielä valmis uuteen.

Vaimo grillaa kanaa sekä jotakin vihreää ja punaista, tiedossa on monivärinen ateria neljälle. Ajatus etelänreissusta jämähti mieleeni kuin silmät tissivakoon. Päätän laittaa illalla rivin Eurojackpottia, päävoitolla matkustaisi jo mukavasti. Rahalla lokiksi ja kerrasta niin pitkälle, että loska ei saa kiinni, kuura on kirosana ja vesi kiertää lavuaarissa väärään suuntaan.

Ensimmäisenä perillä etsin karkuutetun kesän, jota on jo nyt ikävä. Ei se kauaksi ole ennättänyt, muistan vielä miltä se tuntui. Survaisen varpaat rantahiekan lämpimään syliin, pään pelargoniin ja imaisen ahnaasti kuonollisen kukkaa. Etsin hukassa olleet lokit ja laulajat, tintit ja tuitut ja kysyn: Muistatteko minut vielä, sieltä mökiltä?

Kun te olitte puussa ja minä maassa ja kärpäset surrasivat siinä välissä, ja lokit huusivat pelkästä ilosta ja minä uin ja elin ja nautin kesästä kuin lapsi. Kun istuin saunan kuistilla ja katsoimme samaa järveä, jonka ilta oli muuttanut punaiseksi ja valo piti meidät elossa eikä yöllä ollut merkitystä. Ei päästetä sitä enää karkuun, ollaan valossa, eikä mennä laatikkoon. Kun maa on tuhottu, ja palava meteoriittisade on polttanut liki kaiken elollisen, tuhkasta nousevat vain torakat, rotat ja Nokia puhelinta luisevissa sormissaan puristava verottaja.

Ihmisiä ei enää ole, mutta viimeisestä säilyneestä televisiosta kuuluu vielä itkua, kun Vain elämää-sarjan tähdet muistelevat kyynelsilmin jonkun toisen säveltämää ja sanoittamaa loilotusta kanoottiretkestä. Verottaja tuuppaa vinkuartistien itkuringin laavaan ja sukeltaa onnellisena perässä tietäen, että teki viimeinkin palveluksen ihmiskunnalle. Ilmeisesti olen erehtynyt ainakin rottien suhteen.

Tänään on tyttären lemmikkirotan viimeinen elinpäivä, onhan takana jo hurjat kaksi elinvuotta. Tämän rotan kuolemaksi ei kuitenkaan koitunut avaruuskivet, Yellowstonen kaldera tai gammapurkaukset. Herkkiä ovat, ainakin siis nämä kesymmät versiot. Kesämökillä tuntuu, että mikään ei auta, kun villiserkut kusevat asettamiimme myrkkypaloihin, nauravat virittämillemme loukuille ja piilottavat grillihiilet.

Kotona taas yritämme pitää niitä hengissä kaikin mahdollisin konstein ja pidämme ainakin yhtä eläinlääkäriasemaa pystyssä ja elinvoimaisena. Tuntuu, että lemmikin koko ei ole suhteessa laskun suuruuteen. Valkotakkisen vilkaisukin maksaa jo sata euroa ja laskun loppusumma kasvaa jokaisesta lausutusta sanasta muutaman kympin. Sanoisi vain, että päivää ja mykoplasma, niin säästyisi rahaa pähkinöihin ja isoon säkilliseen Mörttiröpöä.

Mukaan lyödään vielä tietenkin toimimattomat antibiootit, jotka vain sekoittavat rottien vatsan ja maksajan tilin äärimmäisen herkän tasapainon. Lopetuspiikitys maksaa taas yli satasen, ja siihen asti koko yläkerta haisee rotan ripulille. Nauti siinä sitten laivatuliaisina saaduista vadelmaveneistä, kun viereisestä huoneesta leijailee kesyn rotan villi haju, tuorepursotettu löllöpapana. Aikaisemmat rotat kuolivat muistaakseni syöpäkasvaimiin.

Muistan erityisesti Vilistäjän, joka tuntui kuin aavistavan loppunsa. Sairaus oli jo heikentänyt jalat, mutta jostakin löytyi vielä voimia loikkia häkkinsä katolta viereiseen joulukuuseen. Koristeet oli kuitenkin jo valittu, joten poimimme rotan aina uudelleen pois ja putsasimme havunneulasista. Toivoi varmaankin joulun ihmettä, mutta se oli varattu jo minulle, kun pyhäpäivät pullistivat laskun loppusumman taivaallisiin lukemiin.

Saippua taas ei ollut kovin syli-innokas rotta, paitsi viimeisinä päivinään. Väkisin hakeutui syliin, jonkun luokse, lähelle.

Pieni ja yksinkertainenkin eläin, mutta lopun tullessa kovin inhimillisen kaltainen. Harvoin mökkeily kinnaa näin etukäteen, mutta tiedän jo mitä tuleman pitää.

Likka itkee suuren kuusen alla karvaisten ystäviensä joukkohaudalla ja minua vain harmittaa, kun mökkikausi taas pian päättyy, enkä edes muista koska viimeksi kävimme. Kesällä se oli, kun kelluin Näsijärven aalloilla kuin kalpea halli, ilman vaatteita ja huolia. Vesikin oli niin lämmintä, että näin miehenäkin kehtasi nousta sieltä pois.

Kierto on kesyrottien kanssa hurjan nopeaa. Sormen mittaisina ne aina haetaan ja pienen kissan kokoisina muutaman vuoden päästä niistä luovutaan, kun kaikki päättyy kyyneliin kuusen alle. Se välihän tuossa tietysti tärkein on, enkä tuon lyhyen matkan hintalapusta oikeasti osaa valittaa.

Tänään on se päivä kun Nappi kuoli. Ehkäpä herätän sen kuitenkin vielä henkiin Ketun sivuille. Pienen metsän suuri sankari, joka silppusi siemeniä kuin jiirisirkkeli, piipitti kuin veturin pilli ja asui ystävineen kuusen alla, eivätkä pähkinät ikinä loppuneet. Lähettänyt Janne Miettinen klo 3. Pohjoinen viima on taas täällä, eikä enää yhtäkkiä olekaan liian aikaista kirota syksyä.

Alakerrassa unohtui ikkuna auki yön ajaksi ja kämppä muistuttaa lämpötilaltaan iglua. Istumme kuin eskimot aamupalalle. Ei muuta kun pari ruijanpallasta pannulle, karibunnahka hartioille ja kersat koulutielle. En ole kuitenkaan ainoa kesään jumittanut inuiitti. Ulkona on kylmyyttä vain muutaman asteen verran, mutta vastaan kävelee mies shortseissa ja lyhythihaisessa kauluspaidassa. Ruskettuneita jalkoja värjää vielä jäähtynyt muisto auringon lämmöstä, ja jostakin pystyyn nostetun kauluksen uumenista höyryää hengitys.

Oletan flunssakauden alkavan tästä. Syksystä ja ensimmäisistä yöpakkasista muistuttaa myös ärsyttävä vihreä johdonluikero, jonka kanssa saa taas kohta taistella, mikäli haluaa autoansa esilämmittää. Jääraappojen ja sisätilalämppärin hakeminen varastosta on kuin lähestyvälle talvelle luovuttamista.

Sen teen vasta, kun ikkunat on jäässä ja yritän parina aamuna kynsillä raaputella jäätä lasista. Kurjet riuhtovat itsensä etelään, mieli tekisi huiskia perässä. Siipiä ei kuitenkaan ole ja lennän yhtä huonosti kuin nahkapäällysteinen nandu.

Luotan siis Skodaan ja lähden Espooseen. Etelässä se on sekin, vaikka rusketusta on ehkä turha odottaa. Odotan kuitenkin meriaamiaista ja hyvää musiikkia, laadukasta jutustelua ja pleikkarifutista.

Teimme edellisestä päänsärystä viisastuneina kaverin kanssa sopimuksen pysyä tällä kertaa erossa shottien lumosta ja hankkia vain hyvän olon miedommilla. Uskon sopimuksen pitävän yhtä huonosti kuin aikaisemminkin. Kaakossa odottaa Kaukajärvi, ainakin nykyisestä asuinpaikastamme katsottuna. Löysimme vihdoinkin sopivan uuden asunnon ja homeiset hengitysilmat saavat jäädä Irjalaan.

Viimeinen vuosi on ollut pelkkää ikuisesti kestävää flunssaa ja ylipaineesta vinkuvia poskionteloita. Mieli tekisi lähteä jo nyt, mutta kolme viikkoa pitäisi vielä malttaa. Vuokrasopimuksessa on kuitenkin nyt allekirjoitukset. Sen kunniaksi hain Citymarketin hedelmätädeiltä 30 tyhjää banaanilaatikkoa ja pakkasin ne samoin tein täyteen kirjoja ja erihajuisia kynttilöitä vaimon jemmasta. Olen nyt muuttanut ne samat hajutuikut jo kolmeen kertaan, mutta kuulema polttaakaan niitä ei voi, kun hajusta tulee pää kipeäksi.

Hankkia on kuitenkin pitänyt, eikä hävittämiseen myönnetä suosiolla lupaa. Tämä on tällainen magnoliantuoksuinen noidankehä. Ikävä kyllä tässä vaiheessa vuotta mieleen pyörähtää myös joulu, onneksi vielä kuitenkin vain nopeasti ja ohimennen.

Kun niin moni asia on muuttunut, niin mitäpä jos muuttaisi joulun vietonkin. Jättäisi perinteiset suursiivoukset, kuivan kinkun ja stressin ja valitsisi valmiiksi katetun juhlapöydän jostakin hienosta ja mukavasta paikasta. En tiedä tuon paikan ilmansuuntaa, mutta aion ottaa selvää. Tuuli riepottelee nyt joka ilmansuuntaan, kun ympärillä tapahtuu. Aikaa pitäisi jäädä myös kirjoittamiseen, Ketun lopputaistelutkin ovat alkaneet.

En saa ajatuksia kuitenkaan käännettyä nyt metsän tapahtumiin, kun olohuone on täynnä banaanilaatikoita, joista yksi tuoksuu vinkeästi vaniljalle ja toinen viikunalle. Lämmitysletkua en varastosta hae, mutta sen verran on annettava pohjoistuulelle periksi, että pakkaan sandaalit laatikkoon.

Sauron on tuhottu ja Keski-Maassa kaikki hyvin. Itä-Tampereella vuorostaan kiehuu, kun mietin miten Tolkien sen teki. Miten hemmetissä Tolkien sai kaiken pysymään kasassa niin, että lukemattomat pienetkin juonenkoukerot johtavat lopulta järkevään lopputulokseen?

Tarkistamalla ja testilukemalla tietysti useita kertoja, mutta kirja on paksumpi kuin mahonkilankku ja sivuja siis riittää. Miten tarkistat jotakin yksityiskohtaa, kun muistelet sen olevan ehkä sivulla ? Minulla on valmiita sivuja nyt , ja välillä en aina muista mitä viimeksi tapahtui. Unohdan jonkun pienen yksityiskohdan eikä jatkoteksti sovikaan siihen myöhemmin.

Kettu sanoo toista ja tekeekin jotain muuta. Lopulta kasassa on kaksi erillistä ideaa ja juonikuviota, hyviäkin, mutta eiväthän ne toisiinsa sovi. Lukeminen on kuin yrittäisi katsoa samanaikaisesti Kummelia ja Disney-leffaa. Oma tarinani etenee tällä hetkellä liian vauhdikkaasti. Loppu häämöttää, ja jostakin minuun on tarttunut tuskainen kiire saada kirja päätökseen. En pääse millään uppoutumaan syvälle tapahtumiin, kun pitää päästä eteenpäin.

Tunne on sama kuin joskus mukulana pulkkamäessä, kun pitäisi päästä laskemaan, mutta ei malttaisi nousta mäkeä ylös asti. Kuviteltu kiire näkyy heti tekstin laadussa.

Kerronta on kuivaa ja innostavaa kuin sahanpuru silmälaseissa. Hahmojen jutustelu ei toimi luontevasti ja jos toimiikin, niin juttelu ei johda mihinkään, turisevat omiaan. Tarina on täynnä aukkoja, joista puuttuu huumoria, hahmoja ja runsaasti tapahtumia. Ruma ja hätiköity lopputulos on kuin kanan hädissään munima nahkamuna: Ongelma on jo tullut tutuksi.

Tiedän taas suurin piirtein mitä tarinaan pitää upotella ja mihin kohtiin, mutta en halua paneutua siihen juuri nyt. Pääjuoni tahtoo rullata eteenpäin, joten annan sen mennä. Saan sen kyllä vielä kiinni. Olen oppinut kirjoittamisesta jo jotakin, mikä tietysti onkin ihan suotavaa. Olen ollut näissä pattitilanteissa ennenkin ja luotan, että löydän parhaimman reitin ulos motista samalla tavalla kuin sinne päädyinkin: Typerintä tässä on se, että en edes tarkalleen tiedä kuinka tarina aikanaan päättyy tai oikeastaan minkälaiset tapahtumat tuohon päätökseen johtavat.

Minulla on kaksi erilaista vaihtoehtoa, mutta en osaa päättää kumpi on parempi, enkä haluaisi asiaa arpoakaan. Juonikuviot johtavat täysin erilaisiin lopputuloksiin, joten pian olisi mukava tietää kumman valitsen. Mitenkähän ammattilaiset ratkaisevat tämänkaltaiset tilanteet? Testaavatko he kenties molempia vaihtoehtoja, luetuttavat eri versioita muilla ja ottavat mielipiteitä vastaan?

Taitaisi viedä liiaksi aikaa. Olen laskeskellut, että raakavedos olisi valmiina lokakuun lopussa, marraskuu menisi korjauksissa ja muokkauksissa. Tavoite on, että koko homma olisi valmiina joulukuun alussa. Viedäänkö nippu jollekin ammattilaiselle vai kierrätetäänkö sitä vielä sukulaisilla ja ystävillä ja bussikuskeilla luettavana?

Olen tällä hetkellä jotenkin oudosti yhtä aikaa sekä kirjani kirjoittaja että sen juonta tuntematon lukija. Haluan vain tietää miten tarina päättyy. Nuori mies puhuu paljon, mutta harkiten, yleensä asian sivusta. Olen kysellyt kesän Protu-leiristä nyt muutaman kuukauden ajan ja luulin, että kaikki tarinat olisi jo kuultu. Tänään jostakin kuitenkin kuplahti pintaan vielä yksi, ehkä ravintola Borneon mausteisten lihapatojen nostattamana. Leiriläisille annettiin kaikille oletuseliniäksi vuotta.

Elinvuosistaan luopumalla sai ostettua esineitä, asioita tai vaikka maailmanlaajuista kuuluisuutta. Kuuluisuuden hintana oli vain muutama elinvuosi, maailmanrauhasta saikin sitten pulittaa jo 85 vuotta.

Joku taisi senkin valita. Mielestäni poika veti kuitenkin pisimmän korren ostamalla 20 vuodella kolme asiaa: Sopisi kernaasti myös minulle. Tarina ei tosin kerro saisinko sujahdella taivaalla kuin saippuoitu suula vai leijuisinko vain Keskustorin yllä kuin karkuun päässyt kaasupallo. Ehkä liitäisin perheen kanssa Ibizalle ja katselisin naama virneessä kun kersat leikkii rauskuja Välimeressä. Voisin kuvitella huonompiakin tapoja elää 80 vuotiaaksi.

En tiedä mitä itse valitsisin, mutta kyllä muutamasta asiasta ja vuodesta voisi hyvinkin luopua, jos vaihtokauppa olisi kannattava. Yksi vuosi irtoaisi helposti, jos jostakin löytyisi vielä mukulana ostamiani irtsikoita, niitä vaaleanpunaisia sokeripäällysteisiä koiranluita. Yhdestä vuodesta luopuisin, jos olisin saanut välttyä "en se minä ollut, se oli Pirkka"-mainokselta.

Tiedän, ettei se kammotus ole television syy, mutta halu iskeä se säpäleiksi tuon mainoksen jälkeen on vastustamaton. Vuosiostoksilla käyminen kiinnostaa yhtäkkiä kovasti ja listaa kertyy. Pyyhkisin ensi töikseni pois sanat masuasukki, jaxuhali sekä someilmiö. Muuttaisin animaatioiden kimittävät ja huutavat suomidubbaukset laadukkaiksi sekä Salkkareiden puhekielen teennäisestä luonnolliseksi. Itse en sitä silti katsoisi, olkoon se palvelukseni muille.

Ostaisin naapurikseni Jessica Alban, joka aina moikkaisi postilaatikolla ja ilahduttaisi lauantaisin lettusilla. Benny Hill pyörisi jälleen töllössä ja Scarlett Johansson tarjoilisi mustaa teetä suunnattomista, hunajaisista kannuista. Don Rosa piirtäisi jälleen ja käyttämättömällä kuntosalijäsenyyydellä saavuttamani tulokset olisivat jatkuvan ihmetyksen aihe. Tyttärelleni ostaisin suorat hampaat ilman niihin liimattuja kiristäviä, rautaisia ratakiskoja, jotka vetävät jääkaappimagneetteja puoleensa kuin Bulbasaur pikkukillejä.

En tiedä monestako vuodesta luopuisin, jos saisin vielä yhden illan istua isän kanssa mato-ongella, eikä aurinko laskisi.

No, näillä on mentävä mitä on annettu. Mainokset voi onneksi kelata ja radion voi sulkea aina kun NilleGillet räppää. Eipä noilla asioilla oikeaa merkitystä olekaan, ei rikkauksilla eikä lentotaidolla. Oikeasti istuisin veneessä, rauhoittaisin aallot ja hiljentäisin tuulen.

Sanoisin mitä jäi sanomatta, kysyisin miksi asiat menivät niin kuin menivät. Halaisin niin, että varmasti muistaisin sen.

Kello käy jotain päivän ja iltapäivän välillä. Ulkona sataa, mutta varsinainen myrsky ja taistelu käydään pääni sisällä. Ukkonen kiertää ohimoissa ja lähettää salaman oikeasta silmästä vasempaan.

Päässä vihlaisee, kun se kimpoaa takaisinpäin. Kuulalaakerit hakkaavat ikkunapeltejä, tai voi ne olla sadepisaroitakin. Raskaita joka tapauksessa ja jotenkin vihamielisiä. Myrsky päässä ja Sahara suussa. Koko illan join, mutta ilmeisesti vääriä nesteitä. No, enää en juo, paitsi vettä ja maitoa. Musta juoma pikkuruisissa laseissa toi päänsäryn, valkoinen saa viedä sen pois.

Lehmän tissistä ihmisen suuhun, sammuttamaan myrskyävää mieltä. Hauskaa ilmeisesti oli kuitenkin, koska hymyilyttää, vaikka en tiedä miksi. Keho muistaa jotakin mitä minä en.

Muistikuva taksikuskista, joka käytti vilkkua vasta keskellä risteystä. Hodarikoju, joka tuoksui hyvältä, mutta sämpylän sisältö oli kuin pieneläinten oksennusta. Käytiin kebabilla, toisen ostin kotiin. Muistan kiiltäväkaljuisen tarjoilijan, jolla oli suunnattomat viikset, kuin minkki olisi liimattu nenän alle. Armeijassa sanottiin, että paska valuu alaspäin, mutta ilmeisesti myös karvoilla on samoja taipumuksia.

Tuuheat nenän alta, aina korvannipukoihin saakka. Kaljun kiilto oli hikeä, kuin pahanhajuista kastetta iholla, joka tiivistyi pisaroiksi ja tipahti kumartuessa. Kantoi pyöreää lautasta ja lautasella päänsärkyni syypäitä, mustia juomia, täynnä myöhemmin puhkeavaa ukkosta. Jotain se sanoi, mutta suuta ei näkynyt. Muistan kuitenkin vinon hymyn ja paljastuneet hampaat. Ne näyttivät olevan jotenkin oudosti naaman sivussa, minkin perseessä.

Yksi siipale meetvurstia, vajaa teelusikallinen hunajaa ja litra piimää. Ruokaympyrä tuntuu jotenkin vajaalta, joten lisään siihen Buranaa. Aistit on kummallisen herkällä. Kuulen pienetkin äänet tarkasti, haistan keittiöstä asti muovipussiin suljetun kebabin raadon. Olen uusien kykyjeni kanssa kuin huonovointinen intiaani, krapulainen cherokee, jolla on banaania hiuksissa.

Koko päivä on menossa pilalle, sen aistimiseen ei intiaaneja tarvita. Televisiossa narisee tauotta nuori, vaalea nainen, jolla on hukassa suomalainen kaupunki. Kasvot liiassa maalissa, väriä on kuin lasten vesiväritöissä. Rintojen paikalla on makaava Barbapapa, jonka päälle joku on astunut, suurinpiirtein siihen keskelle. Sama joku on möyhinyt juontajan ylipinkeät pallot puoliksi esille, puoliksi piiloon valkoisen paidan alle, joka haluaisi vain räjähtää auki.

Onkohan se Kajaani, vai kenties Kouvola? Miesääni soittaa, että Kokkola. Ei ollut Kokkola, mutta k-kirjaimella se alkaa. Uuden loistokkaan uransa alkua luova neito naukuu ja vinkuu kuin painajaisten airot. Tekisi mieli heittää saavillinen vettä raukan naamalle. Voitelua varten, loppuisi tuo kitinä. Mietin väkisinkin, että jos vesi liottaisi pois kaiken keinotekoisuuden, mitähän jäisi jäljelle. Pieni alaston tyttö, joka istuu kasassa maalia ja silikonia, eikä löydä takaisin kotiin, koska sekin alkaa k-kirjaimella.

Toisella kanavalla on vauhdissa ennustaja, joka kuulee äänestä soittajan tulevaisuuden ja kertoo, että joitakin ongelmia on tulossa, ja joitakin jo takanapäin. Huh huh, olipa huojentava kuulla, soittaja huokaa.

Linjat rätisevät ja mummu puhuu vähän kännykkänsä mikrofonista ohi, mutta ei se haittaa. Television selväkuulijalla on myös aistit herkällä ja erottaa vanhuksen äänestä, että joku nyt mieltä painaa. Selvänäkeeköhän mitä sormea sille näytän? Jotain mitä sanoin yöllä, jotain todella vallatonta, mutta en saa sitä päähäni.

Ehkä mieli hautaa sen unohduksiin aivan tarkoituksella, pysyköön siellä. Muistan miettineeni yöllä paljon kirjoittamista, ratkaisuni järkeä etsien. Onko tämä minun loistokkaan urani alku, vai käykö minulle niinkuin television maalatun naisen? Kaupunki jäi hukkaan ja joku heitti vettä päälle. Nukahdan sohvalle hankalaan asentoon. Käsi on puuduksissa ja sähisee tottelemattomana. Varma merkki elämän voittamisesta on ruokahalu, kun mielikuva pizzasta saa kuivana rohisevan suun kuolaamaan. Televisiossa ohjelma on vaihtunut.

Paljon puhuva mies esittelee imuria, joka imee juuri lattian puhtaaksi muutamasta serpentiinin kaistaleesta. No, Amerikassa kaikki on suurempaa kuin täällä. Ehkä siellä serpentiinikin painaa enemmän ja koetus oli imurille oikeasti työläs. Amerikkalainen hiirivoimainen imulaitteisto palauttaa mieleeni unohtamani vallattomuuden, muistan vihdoin minua suuresti naurattaneen jutun.

Se oli vanha vitsi, huono sellainen, johon liittyy ilmapallo ja potta. Toivottavasti kukaan ei kuullut. Siellä se nyt on levännyt kohta kolme viikkoa, Lempäälässä. Kilon motti paperia, sivujen marginaalit sinisenään korjausmerkinnöistä. Perinteinen ja sadistinen punakynä oli kuulema hukassa. Sininenkin korjauskynä suttaa armotta, siskon kanssa käyty puhelinkeskustelu vahvistaa omat epäilykseni ja varoitukseni kirjan alusta: Välillä teksti soljuu hyvinkin eteenpäin, mutta pian taas väkinäisen oloisesti.

Lauserakenteet ovat liian yksipuolisia ja alkavat häiritsevän usein subjektilla". En tiedä uskallanko hakea nipun takaisin kotiin, kun testikierros on ohi. Tavoiteltuun ikäryhmään passelisti haarukoituva kummityttö oli omalla lukukierroksellaan armollisempi ja kommentit olivat rohkaisevia. Tekstiä kehuttiin hauskaksi ja muistaakseni jännäksi. Eräs kirjan hahmoista muodostui tytön suosikiksi ja saakin jatkossa isompaa roolia. Tärkeintä minulle olikin tässä vaiheessa yleistuntuma, koska tuohon kilon paperinippuun mahtuu todellakin vain keskeneräinen ja korjaamaton puolikas kirjaa.

Yritin kalastella kommenteista vihiä suuremmista asioista. Onko juoni yleensäkään riittävän kiinnostava, onko alun taaperrusta liikaa ja herääkö lukijassa innostus lukea pidemmälle?

Tällä hetkellä jatkoa syntyy hyvää vauhtia. Herään lasten kanssa samaan aikaan klo 7, kirjoittamaan pääsen pari tuntia myöhemmin. Viimeiset sanat irtoavat iltasella, jos talossa vain on riittävän hiljaista. Löysin kaapista vanhat Peltorit, jotka aikanaan pitivät tehdasmelun siedettävänä. Nyt, vuosia myöhemmin, niiden vanha tehtävä saa jatkoa. Niiden sisäpuolella on metsä, ulkopuolella olohuone. Herätyskello tuntuu usein jättävän tehtävänsä jotenkin vajaaksi, joten lopun saa hoitaa Sumatra Mandheling, joka kuulema paahdetaan käsityönä Kustavissa.

Maanantaina kiihdytykseen riittää usein yksikin kupillinen, mutta loppuviikolla mukit suurenevat, Sumatran kahvipensaissa käy melkoinen ryske ja Kustavissa kädet käyvät. En tiedä vielä kuinka pitkällä sisko on ja onko sinikynää käytetty yhtä runsaasti myös lopussa.

Alun kritiikkiin osasin varautua, joten en lamaantunut täysin. Hieman kirosin, mutta siinä oli mukana myös ihan yleistä pärinää eikä kukaan kuullut.

Pelkäsin Magnersin maistuvan tiukan arvostelun jälkimainingeissa, mutta pakkaskylmetin lopulta vain yhden ja senkin juhlatunnelmissa. Yksi kummitytön kommenteista oli nimittäin parasta mitä minulle on vähään aikaan sanottu. Jouduin jättämään Soturikissat hetkeksi kokonaan.

Ilmeisesti olen oikeilla jäljillä. Ottakaa jo kynnet esiin, sotaisat kissat, kehräys ei auta. Lähettänyt Janne Miettinen klo 1.

Hituloin eteenpäin mukavan ja vittumaisen hankalassa välimaastossa. Kotiväen mielestä olen sentään siedettävä. Omasta mielestäni olen kuin pulla: Entisten työnantajieni mielestä olin liian mukava. Myyjäksi siis, työkaverina kelpasin. Myyjävuosieni aikana opin päälliköiltäni, että huippumyyjä ei ole mukava, eikä aina ystävällinenkään.

Kuunnella saa ja pitää, mutta vain asiaa, joka johtaa kaupoille. On kuitenkin hankala olla kuuntelematta, kun sanat tulevat väkisin läpi. Viimeisin pomoni etsi joukkoihinsa huippumyyjää.

Jostakin syystä valitsi minut. En tiedä olinko haastattelussa hänen mielestään mukava, mutta jos olin, se ei toiminut enää jatkossa. Toin tästä työpaikasta mukanani useammankin opin, joiden avulla kyllä pärjää.

Lauseet ovat harkittuja ja johtavat aina kauppoihin. Pääsi on täynnä numeroita, jotka piirtyvät nousevalle myyntikäyrälle. Tiedät aina sentilleen paljonko olet myynyt ja paljonko pitää vielä saada kaupaksi, ettet olisi enää työnantajallesi rasite ja taakka. Ainahan ne asiakkaat kääntävät keskustelun pois kaupanteosta, sinun tehtäväsi on ohjata juttu takaisin oleelliseen. Haluamme olla parhaita, haluamme olla kusipäitä, ole oikeasti hieman hullu. Tässä kohtaa ajelehdin hieman harhaan ja kurvasin ruttuisen jollani reimarin väärältä puolelta.

Toisella puolella olisi ollut avovettä sekä seteleitä ja suitsukkeita, minä karautin kuuntelemisen karikolle. En tiedä kummalla puolella se hulluus kellutteli, mutta Fordilla se ajoi. Miten ohjaat keskustelun takaisin kaupantekoon, kun asiakkaasi kertoo pelkäävänsä kuolemaa? Mitä kauppaat tälle huolten täyttämälle, osaansa alistuneelle möykylle entistä ihmistä, jonka sydän pysäytetään seuraavan viikon torstaina?

Saatko kaupaksi omat tuotteesi miehelle, joka miettii, käynnistyyköhän se sydän varmasti uudelleen? Aikaisempi pomoni puhui aina kusesta.

Kuinka parhaat myyjät kasvavat kusessa ja ovat lopulta täysiä kusipäitä. En tiedä oliko sillä virtsaan joku himmeä fiksaatio, enkä uskaltanut kysyä onko kotona varmasti kaikki hyvin. Ehkä pidimme vain erilaisista asioista.

Päätin kuitenkin uskoa ja yrittää. Kesä oli kuuma ja tankkasin kusipäisyyden raaka-aineita, vettä ja vittumaisuutta. Vedin kravatin liian tiukalle, koska myyjä on kuulema parhaimmillaan pienessä hirressä. Eihän siitä mitään tullut. Vesi muuttui kyllä kuseksi, mutta ei päässyt päähän asti. Erehdyin palvelemaan liikkeeseen eksynyttä kuivettunutta mummoa, jonka kasvojen syvissä uurteissa näkyi oma, melkein loppuun asti eletty elämä sekä miehen hiljattainen kuolema.

Mitä siihen pitäisi sanoa? Nyt muori lippu korkealle, osta suru sileäksi. En tiedä oliko hän oikeasti ostamassa kysymäänsä laitetta vai etsikö vain jotakin, jolle puhua. Kerran minut kutsuttiin kotikäynnille antamaan ammattilaisen arviotani myyntiin tulevasta kohteesta. Talo oli uusi ja komea, siitä saataisiin kyllä hyvä hinta. Jaloissani juoksevat lapset huusivat leikeissään ja Plasto-mopot rolasivat keittiön uudella laattalattialla. Ei niillä ollut aavistustakaan, että perheen isäntä oli edellisenä yönä ilmoittanut muuttavansa pois ja myyvänsä talon.

Siinä taas istuin, tulevan erotalon keittiössä ja yritin olla hienon salkkuni kanssa kova ja asiallinen. Nuoren äidin kyyneleet pehmensivät kuitenkin teennäisen kovuuden ja vetistivät minua varten hankitun valmispitkon.

Minulla on omituinen ominaisuus, joka ei sovi myyjälle. Varsinkin vanhemmat ihmiset näkevät minussa jotakin, mikä saa heidät avautumaan. En itse tiedosta mikä se on, enkä myyjänä sitä osannut pistää pois päältä. Lopulta kyllä opin tunnistamaan sen hetken, kun ymmärsin lopettaa myymisen ja aloittaa kuuntelun. Tarinoita on vuosien aikana kertynyt paljon, tässä vain muutama esimerkki kolmesta eri työpaikasta.

Ymmärrän tietysti myös päälliköitäni, ei heitä jutustelut kiinnosta. Heitä vei eteenpäin numerot sekä myyntimääristä kertovat moniväriset käyrät taukohuoneen piirustustaululla.

Ehkä siksi olenkin nyt tässä, myyntikäppyrästä irrottautuneena. Taulu näytti kyllä numerot, mutta jätti ihmisen ulos. Lähettänyt Janne Miettinen klo 8. Ruskea hahmo seisoo äänettömänä sänkyni vieressä. Se ei hengitä, ei hievahda. Tunnen sen sieluttomat silmät selässäni, johon hiestä märkä peitto on liimaantunut kiinni. Hahmo kurottaa itsensä sänkyni päälle. Tunnen sen leijuvan ylläni, vaikka se seisoo edelleen takanani.

Herään, ja hahmo on poissa. Lakana yrittää seurata mukana. Revin peiton ulos kuorestaan ja jatkan pelkällä pussilakanalla. Kehoni on hereillä, mutta pää unessa. Silmät jatkavat siitä mihin unessa jäivät ja ovat näkevinään paikan, jossa hahmo hetki sitten seisoi, sängyn ja seinän välissä. Asennon vaihto auttaa, hahmo ei palaa. Jossakin vaiheessa olen kuitenkin kierähtänyt jälleen ympäri, selkä kohti seinää.

Nyt näen vierailijan paremmin. Se on kuivettunut, ruskea ruumis, joka näkee minut ilman silmiä ja seisoo takanani ilman jalkoja. En erota kasvoja, mutta niissä on silti etäisesti jotakin tuttua. Yritän saada niistä selvän, mutta ääriviivat pysyvät sumussa. Jostakin ruumiin seasta kurottaa käsi, joka liukuu hentoisen udun läpi ylleni ja jää siihen. Herään juuri ennen kuin se koskettaa minua.

Tyyny on märkä ja kylmä, joten käännän sen. Huoneessa leijuu outo tunnelma, vaikka olen ilmeisestikin jälleen hereillä. Muistan asennonvaihdon auttaneen, joten testaan jälleen toista kylkeä ja toivon parempaa loppuyötä. Oikealla kyljellä uni on syvää ja mustaa, rauhallista, mutta harmikseni en pysy siinä taaskaan kovin pitkään. Sama kuvio toistuu läpi tuskaisen yön. Kasvoton hahmo seisoo takanani aamuun asti.

Sen on kuin sekoitus muumiota ja suoruumista, mutta kuitenkin vailla selkeää muotoa. Aivan kuin se olisi osittain kanssani tässä maailmassa, vaikka kuuluu jo seuraavaan. Se haluaisi paljastaa minulle kasvonsa, mutta ei pysty, siihen sillä ei ole lupaa. Näen vain sen, minkä minun sallitaan nähdä. En tunne mitään, mutta käteni ovat silti kananlihalla.

Ruumiista ilmestyy jälleen käsi, joka kulkee kuin pitkänkin matkan ajan ja avaruuden halki, kunnes pysähtyy lopulta äänettömästi päälleni. Hetken olemme samassa ajassa ja paikassa, minä ja kuollut. Aivan kun puhuisimme jotakin, mutta en tiedä mitä. Sen viesti saapuu liian kaukaa, paikasta jossa sanoilla ei ole enää merkitystä. Herään samaan uneen, samassa unen kohdassa seitsemän kertaa ja aina vasemmalla kyljelläni.

Uni toistuu täsmälleen samanlaisena, ja alkaa samasta kohdasta. Jokaisella kerralla käsi viipyy kuitenkin ylläni aina hetken pidempään, kunnes lopulta ymmärrän sen välittämää sanomaa. Tiedän kuka hahmo on ja miksi se on täällä, paikassa jonka joutui jo jättämään. Aamulla en vain enää muista sitä. Muistan unet lohikäärmeistä ja erilaisista hirviöistä, näin painajaisia jopa Muppet Shown hahmoista.

Aikuisena painostavat unet ovat jääneet vähemmälle, kun tilalle ovat tulleet arkisemmat huolenaiheet. En tiedä mistä mielikuvituksen syrjäkulmasta kyseinen uni yhtäkkiä ilmestyi, mutta olihan se mielenkiintoista vaihtelua.

Harvemmin sitä kuitenkaan näkee täsmälleen samaa unta koko yön, usein pitkät unet sekoittuvat lopulta hölmöksi ja sekavaksi massaksi, jossa ainakin itselläni yhdistyy usein lapsuuden seikkailut ja nykypäivä.

Usein ne myös unohtuvat nopeasti, niinkuin hölmöjen unien kuuluukin.

Äidinmaidon koostumus muuttuu hiukan, kun vauva on noin 3kk ikäinen ja sen jälkeen se pysyy ravintoarvoltaan samana eikä muutu hyödyttömäksi sokerilitkuksi kuten monet kuvittelevat. Juuri tuollaiset leikki-ikäiset lapset, joita imetetään 2v tai jopa alle ovat hammashoitajien kauhistus huonoine hampaineen.

Ja tuo hammaslääkärien Itse olin juuri kesällä 2v tyttöni kanssa hammaslääkärissä eikä sanottu yhtään mitään. Rintamaito sen paremmin kuin yhtään mikään muukaan ravinto ei pilaa lapsen hampaita ellei hän ole saanut kariestartuntaa.

Ja rintamaidon sokeri ei ole todellakaan muutenkaan niin haitallista hampaille mitä muun ravinnon sisältämä sokeri. Mutta tuo kariestartunta on se kaiken alku ja juuri. Jos lapsella ei ole tartuntaa niin se on ihan sama. Sinä puhut paljon ja vähän asiaa. Et ole ottanut selvää vaan kuvittelet vain tietäväsi asioista jotain, mutta kaikesta paistaa että et ole ottanut selvää, kuvittelet vain tietäväsi.

Harva pieni kun osaa sanoa, että "tää huone on yököttävä" tms. Vauvalle se on luonnollista ja joskus jopa mukavaakin katseltavaa, mutta kolmevuotias on mielestäni jo liian vanha tissille ainakin yleisillä paikoilla.

Joitakin julkinen imetys yksinkertaisesti häiritsee ja se heille suotakoon! Miksi minä en saisi olla eri mieltä sinun kanssasi? Miksi juuri sinun mielipiteesi on se oikea?

Jos luit tekstini, huomasit varmaan myös sen että itse kritisoin juuri sitä, että ne rinnat kaivetaan siihen ruokapöydälle. Pahimmat puolustajat ovat ne jotka itse imettää isoja lapsia Eli samaa mieltä olen, ettei itse ainakan revi rintoja paljaaksi missä vaan julkisella paikalla.

Lapsen syöttämiseksi etsin aina mahdollisemman rauhallisen paikan, missä olen yksin tai lähes yksin. Ja todellakaan yli 1v ei tarvitse rintamaitoa, sieltä häviää ne tiettyt aineet miksi ylipäätä lasta ruokittaan. Tuntuu jotenkin että vaan todella -todella köyhä äiti , kellä ei oo raha ruoan ostamiseen, että se yrittää imettä taaperoa että jotenkin lapsi saisi ruokaa, mutta muut, normalisti pärjävät äitit imettämässä isoja lapsia Kun se maidon koostumus ei todellakaan muutu vaikka lapsi olisikin yli vuoden Itse aiassa taitaa olla niin että koulutetummat ja näin ollen mahdollisesti myös paremmin toimeentulevat äidit imettävät pidempään Siinä on äidissä vikaa kun ei pysty lopettamaan, lapsellehan siitä ei mitään hyötyä ole enää tuossa vaiheessa.

Nyt ei ole vallalla buumi imettää kolme vuotta. Nyt on vallalla buumi käyttä korvikkeita! Ihmiselle on luonnollista imettää lastaa vuotta, mutta meillä länsimaissa on joku ihme buumi että maito ei riitä, yli yksivuotiasta ei voi imettää koska se on vähintään perverssiä ja voi häiritä naapurinsetää. Rintamaidon hyödyt eivät katoa, vaikka lapsi kasvaakin. Maidon koostumus muuttuu vähän vauvan ollessa noin 3kk ikäinen, mutta sen jälkeen se ei muutu sokerilitkuksi kuten jotkut kuvittelee.

Siinä on paljon terveydelle edullisia aineita. Ainut mitä siinä ei juurikaan ole on rauta, mutta sekin mitä siinä on sitä on hyvin imeytyvässä muodossa. Eikä minun imetykseni ole kiinni siitä, että minä en pystyisi sitä lopettamaan. Meillä sitä on lapsi halunnut jatkaa ja minulla ei ole ollut mitään sen jatkamista vastaan.

Ainut ällöttävä tässä taas olet sinä ja kaltaisesi. On täysin kulttuurijuttu että sitä pidetään outona, mutta onneksi monet ovat toista mieltä. Vaikka lapsi pystyykin syömään kiinteää ruokaa, miten se sulkee pois imetyksen? Luonnollisestihan ihminen imettää lastaan 3,4- vuotiaaksi. Kukaan tervejärkinen ei imetä lastaan 3,4 vuotiaaksi, joten taidat nyt keksiä ihan omiasi. Tuollaista tilastoa et löydä mistään.

En ymmärrä miten luonnollisesti ihminen imettää leikki-ikäistään noin kauan, kun täysimettäneitäkään ei ole kun vaivainen prosentti: Eipä ainakaan tuossa etusivulla imetetty yhtäkään vuotiasta.. Kuvissa olevien lasten ikää en tiedä. Luulenpa että tuolla luonnonkansojen keskuudessa ei hirveästi panosteta vuorovaikutukseen ja läheisyyden tunteeseen imettäessä, vaan kyseessä hieman pragmaattisempi lähestyminen koko asiaan: Eli odotan esikoistani, olen nyt rv 36 eli h-hetkeen ei ole enää kauaa aikaa.

Olen miettinyt imetystä ennakkoo ja ajatellut asian näin: On jokaisen oma asia miten kauan imettää, itsestäni ei tuntuisi hyvältä ja luonnolliselta imettää yli vuoden ikäistä lasta. Haluan imettää omaa lastani ja toivon että se onnistuu, mutta luulen että lopetan imetyksen kun lapseni on noin 7 kk ikäinen.

En koe taaperoikäisen imetystä minulle luonnollisena asiana, mutta toisille se taas on luonnollinen asia. Tässäkin asiassa antaa kaikkien kukkien kukkia eli olisi parempi kun jokainen tekisi asiat tavallaan eikä turhaan syyllistäsi tai haukkuisi ihmisiä jotka tekevät ja näkevät asiat eritavalla kuin itse. Ei se ole kenenkään muun asia kuin äidin ja lapsen kuinka kauan tai kuinka vähän aikaa imettää.

Lapsi saapuoli litraa äidinmaitoa jo parilla syötöllä, vaikka ilta- ja aamusyötöillä. Eli ravintoarvoa äidinmaidosta löytyy, vaikka imetetään vanhempaakin lasta. WHO suosittelee kahden vuoden mittaista imetystä, josta ensimmäiset puoli vuotta olisi täysimetystä eli lapsi saa vain äidinmaitoa. Kysynpä siis vaan, että kauankos potkitte pelkällä perunalla eteenpäin?? Minusta julkinen imettäminen on epäkorrektia. Varsinkin ravintolissa ja kahviloissa. Kun olen syömässä en todellakaan halua saada tissiä näköpiiriini, miksi äidit ajattelevat että se ok ja luonnollista, ei kai muutkaan yhtäkkiä rintojaan esille kaiva ja anna vaikka miehensä imeä En aio itse ainakaan julkisesti imetellä.

Samoin paskavaippojen vaippo raflan pöydässä tai kylässä toisten sohvilla on järkkyä! Äidit ajattelevat että heidän lapsensa nyt maailman tärkein ja kaikille maan kansalaisille myös siis.. Ehkä tulen itse ajattelemaan asiasta toisin lapsen synnyttyä, mutta tällä hetkellä pelkkä ajatuskin ällöttää.

Eikö sille vauvalle voi pumpata sitä maitoa valmiiksi tuttipulloon tai mennä hetkeksi vessaan tai jonnekin nurkkaan?! En siis tarkoita, että siinä olisi jotain hävettävää, mutta ravintolat ja kaikista avoimimmat paikat vaan jotenkin tökkivät ja syvästi!

Myös ne, joita imetys häiritsee, voivat mennä syömään ruokansa ravintolan vessaan tai nurkkaan. Minun vauvani saavat syödä siellä missä muutkin syövät. En halua syöttää lapsiani vessassa tai nurkassa.

Mutta se, kenen mielestä vessaruokinta on ok, voi toki itse nauttia siellä ravintonsa tai ruokkia siellä lapsensa. Pientä toisten kunnioitusta please. Toisekseen vielä harvempi sitä edes huomaa, jos joku imettää. Kun minä olen ravintolassa syömässä, niin yleensä katselen lähinnä ruokaani, seuraani ravintolassa tai jotain muuta mielenkiintoista, mutta en todellakaan kohdista katsettani siihen ainoaan asiaan, mistä siellä en pidä.

Se on suorastaan toivottavaa jo sen imettäjänkin kannalta. Vessassa syöminen on epämiellyttävää ja epähygieenistä. Siksi imettävät äidit eivät halua syöttää siellä lapsiaan.

Jos joku haluaa siellä syödä, niin siitä vain, mutta itse en ainakaan aio altistaa pientä vauvaa sellaiseen.

Taatusti suurempi osa ravintolassa käviöistä häiriintyy enemmän, jos vauva huutaa nälkäänsä koko ajan. Jos äidillä on oma ruoka edessä ja vauva juuri silloin herää nälkäisenä, niin äitikö sitten jättää ruokansa pöydälle puoleksi tunniksi ja menee haisevaan vessaan pöntölle istumaan jonon kerääntyessä taakseen?

Taitaa olla se ruokakin kerätty siihen mennessä pois. Eihän sinne vessaan nyt kaikkien muiden kuin imettäjien tarvitse mennä.

Vain niiden, joita rintaruokinta etoo niin ettei saa ruokaa enää alas jos joku äiti sattuu samaan aikaan samassa ravintolassa imettämään. Silloin kannattaa mennä vessaan syömään. Se on varmasti oikeen viihtyisä paikka sellaisen ihmisen mielestä, joka sitä suosittelee vauvallekin ruokapaikaksi. Siellä ruoka sitten laskee paremmin kun ei tarvitse kenenkään utareimetystä katsella. Mun eka lapsi käveli vasta 1,5-vuotiaana ja toinen jo 7 kk iässä. Ensimmäinen puhui kuitenkin jo reilun vuoden iässä melko hyvin, mutta toinen vasta yli kaksivuotiaana.

Eli pitääkö se imetys lopettaa puhumiseen vai kävelemiseen? Mikä voikaan olla luonnollisempaa kuin imetys? Ennen muinoin lasta imetettiin siihen asti kunnes seuraava tulokas siirtyi tissille eli sen 1, vuotta. Meillä eka tulossa ja toista suunnitteilla noin 1,5 vuoden ikäerolla ja kyllä ekaa imetän tokan tuloon asti jos vaan maitoa tulee ja muksu suostuu imemään. Ennen muinoin imetettiin sen takia pitkään kun ei ollut takeita siitä,että se ruoka riitti kaikille.

Kyllä taaperon imetys on kyllä jotenkin sairasta. Serkulla on 2v poika ja jos se viellä tunkisi tissiään sen suuhu dsanoisin sille kyllä,että onpa sairasta hyi. Ja pitääkö sitten muuten sen kersan kanssa olla hurvittelemassa ravintoloissa niin useaan? Miksi pitäisi kokeilla muita keinoja kun luonto on antanut naiselle niin hyvän lapsen tyynytys- ja nukutuskeinon kuin tissit? Ja tuon hassunpaa en ole ennen kuullut kuin että pitkään jatkunut imetys johtaa tupakointiin tai aiheuttaa traumoja.

Tässä nyt sait mitä halusit, vastaväitteen. Sillä siihenhän pyrit, ei kukaan voi tosissan tommosia kirjuutella Mitä imetystraumoihin tulee, kysy vaikka psykologeilta tai terapeuteilta, ihan fakta onpi että aikuisena sitä tissiä yritetään imeä ja muistella röökin avulla.

Kerroppa mulle kuka on tälläistä asiaa tutkinut ja mistä tutkimus tuloksia löytyy? Imetys on järkevää noin parivuotiaaksi asti niin äidille kuin lapsellekin, myös taloudellisesti.

Itse ainakin olen imetänyt puolivuotta täysimetysta ja sitten reiluun vuoteen asti kiinteiden kanssa. Säästö on ollut huimaa! Tosin on meilläkin välillä muksu syönyt korviketta kun äiti on ottanut viiniä mutta noin periaatteessa tissiä niin pitkään ja paljon kun lapsi on halunnut.

Ja onhan se fakta että äidinmaitoa parempaa ravintoa ei lapselle ole!! Itse uskon, että lapsi haluaa vatsansa täyteen, tuli ravinto sitten rinnasta tai pullosta. Jos lapsi ei ole saanut muuta kuin rintaa, ei hän tietenkään osaa muuta pyytääkään.

Ei se kuitenkaan automaattisesti tarkoita, etteikö lapsi haluaisi tai tarvitsisi muutakin ravintoa kuin rintamaitoa. En ihan ymmärtänyt viestisi pointtia, mutta vastaan. Molempia imetin noin 10 kk. Sen jälkeen heillä oli intressit muualle niin ettei päivällä malttanut rinnalla olla.

Toiselta sekin loppui kun sairastuin mahatautiin ja pari iltaa meni oksennelessa. E itkenyt lapsi tissiä. Ei itkenyt toinenkaan iltatissin perään kun lopetettiin. Kolmannen lapseni imetyksen jouduin lopettamaan lapsen ollessa 5kk. Olin aavistellut että joudun lopettamaan imetyksen lääkitykseni takia ja siksi olin tälle lapselle jo antanut pullosta vellejä.

Yllätyksekseni hänkään ei itkenyt tissiä vaan innostui aina pullon nähdessään. Nyt imetän 1v3kk ikäistä tyttöäni. Hän on kyllä niin tissin perään että tässä imetystouhussa menee vielä kuukausia, jos ei vuosikin.

Ja miksi en imettäisi? Tissille hän nukahtaa ja tissistä hän saa lohtua, läheisyyttä ja välipalaa. Ja ainakin vielä me tissittelemme myös "julkisesti". Mutta ei varmaan kauaa, sillä nokkamuki on kätevämpi ottaa esille muualla kuin kotona. Totuus on se, että esim. En tarkoita ettetkö saisi ruokkia lastasi tai että en kunnioittaisi lastasi, vaan tarkoitan sitä että miksi se pitää tehdä juuri siellä? Tavallisenkin asian voi näköjään sanoa epätavallisesti, Hotakaisen kynänjälki on sopivasti herkkää ja hauskaa.

Olenkin yrittänyt löytää muita samantyylisiä kotimaisia kirjailijoita, mutta vielä ei ole onnistanut. Kaikki testaamani tuntuvat sortuvan liialliseen yrittämiseen. Hienoja sanoja puserretaan kuin ummetuksessa, ja lopputulos on väkisin väännetty ja teennäinen.

Siinä missä Hotakaisen siirappi on piilossa rivien sisällä, muilla yli-imelä sanahillo pursuilee liioitellusti jo pinnalla, sotkee suupielet ja suttaa kauluspaidan. Ei kai voi olla niin, että Hotakainen on ainoa ummetuksesta kärsimätön. En tiedä miksi toisten kirjoittamat tekstit avaavat myös omia lukkotiloja. Kaikki kirjoittamisen oppaat puhuvat samasta asiasta, lukeminen auttaa kirjoittamaan.

Kannustushuuto Kurusta saapui myös täsmälleen oikealla hetkellä ja Kettu pääsi jatkamaan matkaa. Lisäsin rohkeasti uuden erän pojan toitottamaa fantasiaa, testataanpa jälleen toimiiko. Toivottavasti tasapaino ei keikahda liiankin mielikuvitukselliseksi, en halua eläimistäni taikasauvan heiluttajia. Onnistuin kuitenkin mielestäni yhdistämään jo aivan kirjan alkusivuilla vihjaamani asian loppusivujen suurempien juonenkäänteiden kanssa ihan mainiosti. Korjausten jälkeen siitä saattaa tulla sitten jo hyväkin.

Toivottavasti en liioitellut, testilukijat aikanaan päättäköön. Nyt saa jo hieman makustella tulevaa. Mieli tekisi lähettää tekstini suoraan eri kirjakustantamoille, jostakin syystä sukulaisille ja ystäville vienti nostaa ihon näppylöille, joihin ei hydrokortisoni tehoa.

Ehkä syynä on se, että en usko kustantamoiden kirjastani kiinnostuvan, seula on hurjan tiheä. Ammattilaisten kieltäytyminen ei siis kammota, kun odotuksiakaan ei ole. Sukulaiset ovatkin sitten eri asia. Siloteltuja kehuja varmasti riittäisi, kun oikeasti miettivät, että tätäkö se on nyt vuoden kirjoittanut?

Tämä marraskuu on kuitenkin totisesti erikoinen. Kävin onnistuneesti kenkäkaupassa enkä tapojeni vastaisesti murehdi mahdollista epäonnistumistani tällä kertaa enempää. Kuukauden kirjoitustauko muutti aikatauluja niin, että raakavedoksen pitäisi olla valmiina joulukuun lopussa, toivottavasti hieman aikaisemminkin. Koko kirja on tällä hetkellä ajatuksissani tietynmittaisina rykelminä, enkä malta odottaa, että pääsen itsekin lukemaan sitä aivan alusta asti. Kokonaisuuden on oltava ehyt ja tasaisesti eteenpäin rullaava paketti, hiottavaa riittää.

Muistan kuitenkin osan olleen ihan mallikastakin tekstiä, saa nähdä kelpuutanko sitä enää uusintakierroksella.

Poikkeuksellisen marraskuun kunniaksi annoin itselleni jopa yhden kehun, pidin tietystä osasta kovastikin. Tarkistuskierros vienee kuukauden, joten ehkäpä tammikuun lopulla Kettu olisi testilukijoita vailla. Vapaaehtoisia ilmottautujia odotellessa keitän kupillisen teetä. Lähettänyt Janne Miettinen klo 6. Ymmärsin olla hiljaa ja pysyä huoneeni perukoilla sofistikoituneesti kirjojeni kanssa. Aina välillä mieli teki käydä sanomassa jotakin vitsikästä, hetkeen sopivaa hupailua, mutta muistin kuitenkin kiltisti osani.

Istuin syrjässä eväslautaseni ja Hotakaisen kanssa, niellen makoisia muffineja sekä mauttomia vitsejäni. Tyttären kaverisynttärit sujuivat hyvin. Ei fyysisiä vammoja, ei henkisiä traumoja, ei kavereiden kesken nolattua tytärtä, kulhollinen syömättömiä sipsejä.

Ehkä kaikki kutsut pitäisi järjestää näin. Keskiviikkona jo hieman harjoittelimme kahvittelua, mutta lauantaina rysähtää kunnolla. Ajattelin yllättää kaikki ja leipoa ihan itse, kunnes muistin, että kokkauskirjat ovat laatikossa vaatehuoneen perimmäisessä nurkassa alimpana. Matka kohteeseen ei ole pitkä, mutta tuntuu silti mahdottomalta.

Päärynänöttöset kuitenkin kiusoittelevat heikkoa mieltä ja sokerisen kaulinherkun perään kuolaava ihminen saa herkullisesta mielikuvasta uutta raivausvoimaa. Jos saksalainen leipuri jaksaa päivittäin taikinoida omenataskuja ja lähettää niitä laatikoittain Tampereelle Lidlin paistopisteeseen, niin kyllähän minäkin yhden pellillisen nöttösiä nyytitän. Sunnuntaina sankarit vaihtuvat ja minä pääsen vuorostani pääosaan. Luvassa on komeasti luikautettu onnittelulaulu, sänkyyn tarjoiltu aamiainen sekä tietysti itse tehdyt isänpäiväkortit.

Korteista on muodostunut mitä parhain perinne, ja muistan tietysti askarrelleeni niitä itsekin aikoinaan. Huolella ja ajatuksella tietenkin, tärkeälle ihmiselle, sankarille. Leipomustenkaipuinen tutkimusretkeni vaatehuoneeseen muodostuu kuitenkin yllättävän hankalaksi. Minun ja keittokirjojen välissä on laatikoittain lasten valokuvia, vanhoja käsitöitä, omia koulutodistuksia ja -kuvia, aivan liian isoja silmälaseja.

Mitä pidemmälle etenen, sitä kauemmas taaksepäin ajaudun. Lopulta tahti on yksi askel, yksi laatikko, viisi vuotta. Oloni on kuin aikakapselissa, ajan suhteellisuuden ytimessä, jossa vietin yhden tunnin, kuljin kolme metriä ja matkasin 60 vuotta.

Eräässä laatikossa on pussukallinen valokuvia isäni nuoruudesta. Mustavalkoisia hetkiä värikkäästä elämästä.

Valokuvien seassa on myös askartelemiani vanhoja isänpäiväkortteja, jotka isä oli säilyttänyt. Siivosin viime talvena isän asunnosta pois paljon rikkinäisiä esineitä ja tavaroita, joilla ei kai ollut merkitystä. Kortit ja valokuvat taas ovat moitteettomassa kunnossa. Ehkä ne auttoivat, kun kaikki muu ympärillä hajosi. Jotakin vielä liian hauraasti paikattua minussa rikkoutuu, kun löydän valokuvan isästä pitelemässä käsissään askartelemaani korttia, joka palasi tekijälleen nyt, yli 20 vuotta myöhemmin.

Kadotan silmänräpäyksessä ajan ja paikan, kun ajatus lentää hallitsemattomasti vaatehuoneen ja lapsuuden väliä, kortti on välillä omassa kädessäni, välillä isän. Kortti on säilynyt kapselissa ehjänä, liimatut kukkaset edelleen paikoillaan.

Ehjä kortti, rikkinäinen löytäjä. Kun mieli on paha, ei nöttösestäkään tule hyvä, joten luovutan suosiolla etsinnät. Pakkaan kaiken takaisin ja palaan kahdella askeleella onnistuneesti nykyhetkeen ja sen eteiseen. Ulkona satelee edelleen lunta.

Etsin leivontaohjeita, mutta löysin aivan jotakin muuta. Kadoksissa olleet talvikenkäni, Carl Barksin parhaat sekä muistutuksen ajan parantavasta vaikutuksesta. Yhdeksän kuukautta ei riitä paikkaamaan liki neljänkymmenen vuoden aikana kertyneitä muistoja. Lähettänyt Janne Miettinen klo 0. Siilin eleganssi, Muukalainen, Kantaja ja pussi yön yli naheutettuja juustonaksuja.

Jos ei tällä paketilla sanojen runsaudensarvi repeä, niin konstit alkavat olla lopussa. Niinhän siinä nimittäin kävi, että mitään ei paperille puristu eikä tirise. Liian pitkä tauko vei jokaisen puolikypsänkin idean mennessään ja Ketun jatkaminen tuntuu yhtä mahdottomalta kuin juokseminen unessa, eteenpäin ei vain pääse. Kehitin myös aikataulupaniikin, koska aikaisempi suunnitelmani kirjan valmistumisesta vettyi. Paniikki on tietenkin turhaa, itsehän aikatauluni asetin, eikä kukaan muu odota kirjan valmistumista kuin minä itse.

Halu päästä seuraavaan vaiheeseen kuitenkin polttelee, koska siinä vaiheessa saan jo vastauksia koko jutun järkevyyteen.

Onko kaikki ollut vain turhaa ja kallista haaveilua? Kulutinko kokonaisen vuoden järjettömään projektiin? Kuuluuko maksalaatikossa olla rusinoita?

Sain tukea tällä kertaa yllättävältä taholta, työkkärin sedän soittaessa. Selitin tilanteeni ja varauduin hyvinkin suorasanaiseen ripitykseen, mutta sainkin yllätyksekseni kehuja ja kannustusta.

Juttelimme alan eri vaihtoehdoista, koulutuksista ja työmahdollisuuksista, joita oli siis oikeasti muitakin kuin vain kirjailija. Puhelun jälkeen paniikki hieman helpotti. Eikö minun tarvitsekaan hypätä Ketulla suoraan huipulle? Voiko se jopa epäonnistua, mutta silti löydän alalta jotakin muuta?

Lopulta ehkä jopa ammatin, jonka oikeasti haluaisin? Haaveilun puolelle karkaa näköjään taas, vaikka Kettukin jumittaa. Muuton jälkeen on edelleenkin tavaraa kadoksissa. Kaikki oleellinen tuntuu hukkuneen ulottuvuuteen, johon näkökykyni tai ymmärrykseni ei ylety, mutta turhuuksien tilpehööriä löytyy joka kolosta.

En tiedä missä talvikenkäni ovat, mutta voisin halutessani kasata kynttilöistä eläväisen roihun. En tiedä millä laitteella höyläisin pajukoksi paksuuntuneen naamakarvoitukseni, mutta voisin halutessani juoda litroittain eksoottisen väristä teetä, jossa on maku suoraan viidakosta tai sen asukkaista. En saa keittiön kaappiin mahtumaan omaa kahvipakettiani, kun hyllyt on varattu tihramin- tai kihvelinmakuisille teelaaduille, Tiikerin Morsiamelle ja Leipurin Päiväunelle.

Kiire tulee, eikä vain kuvitteellinen sellainen. Huomenna talon valtaavat naamiaisnaamariset naperot. Tai no, ehkä napero-sana on jo hylättävä, juhliihan tyttö jo vuotissyntymäpäiviään. Tarkoituksena kai olisi pukeutua ja äristä Halloween-henkisesti ja huispata lähimetsässä taskulampun valossa.

Ruuaksi pitäisi myös keksiä metkasti nimettyjä herkkusia, jotka näyttävät etovilta. Halloween-teemaanhan tämä jätesäkkien valtaama kauhujen kartano soveltuukin hyvin. Kuivajäällä usvaa ja sopiva valaistus niin vaatesäkit muuttuvat ruumispusseiksi. Ehdotin myös suklaamoussea pursottimeen, jolla loihtisin muka vessassa terveiset perseestä, mutta tähän en saanut lupaa. Sain kylläkin käskyn pysyä poissa. Viikon päästä vuorossa on sukulaiset ilman naamareita. Näihin juhliin minäkin saan jo osallistua, ja ajattelinkin toimia teevastaavana sekä suklaapiirakan pääasiallisena maistajana.

Kuun lopulle suunnittelimmekin sitten jo tupareita, joissa voisin jälleen vastata juomisista. Päivällä jokaiselle höyryävän kuuma kupillinen Kimalaisen Kiima-Aikaa ja illemmalla sitten jo jotakin kuplivaisempaa kylmiöstä.

Lähettänyt Janne Miettinen klo 4. Jaan tyttäreni kanssa hetkittäin saman kaipuun luontoon ja vanhaan elämäntyyliin. Hirsiseinät, narisevat lattialankut ja puuhellalla puhkuva kahvipannu. Koliseva uuninluukku, savun tuoksu ja lyhdyssä välkkyvä tuli. Tytär haluaisi asua maatalossa karhujen takapihalla, ilman nykyajan vimpaimia.

Elämä olisi kuulema niin paljon helpompaa. Olin pienen hetken samaa mieltä, kunnes muutimme ja netti lakkasi toimimasta, uuden asunnon lamput olivat edelleen vanhassa asunnossa ja lokakuinen päivä oli pimeä kuin kellari keskiajalla. Suuri metsäinen tontti, oma lampi, pelto ja käsikesy käki.

Tontilla olisi monta erilaista rakennusta, lammessa kalaa ja pellolla tilliä. Kiskoisin pulleita haukia niskasta suoraan pannulle. Juoksisin kauriiden perässä päivisin ja vaimon perässä öisin.

Kauriit kellistäisin rosvopaistiksi maakuoppaan ja vaimon kammariin. Varpaat haisisivat heinälle ja hiukset savulle. Sauna olisi ulkona erillisessä rakennuksessa, talon nimi olisi pirtti ja siinä olisi huone nimeltä porstua.

Uutiset maailmalta eivät käsittelisi Aleppoa tai Kardashianin perseen kokoa. Tutkisin vain eläinten ja luonnon jälkiä ja kahlaisin heinikossa tytön ratsastaessa Bambilla mansikoita poimimaan. Kuulostaa romanttiselta ja houkuttelevalta, mutta kuka tekee lumityöt, kun tonttia on kilometri jokaiseen ilmansuuntaan ja homma tympii jo marraskuussa?

Saunalle tekisin reitin, mutta muita rakennuksia käytettäisiin sitten vasta keväällä. Kädet haisee aina kalalle ja hiukset suomuille. Hauen liha on rudalle maistuvaa kumia. Kauriit nauravat ansoilleni eikä kammarissa laukea kuin vaimon migreeni päreen savusta. Eläinten jälkiä en löydä, mutta rusakko käy säännöllisesti paskalla saunapolullani.

Käki kärsii melatoniinin puutteesta ja kukkuu ainoastaan öisin porstuani yläpuolella. Heinikossa on punkkeja myös talvella. Ainoat vieraat ovat thaimaalaisia marjanpoimijoita, jotka vievät kaikki mansikat. Paluu luontoon tuntuu nykyään onnistuvan parhaiten pienissä, hallituissa erissä.

Käydään lähilaavulla makkaralla ja haistaan savulle tuona yhtenä iltana ennen napista päälle kytkettävää saunaa. Mökkeillään kesällä ja pelataan siellä korttia kynttilän valossa. Tehdään patikkaretki kansallispuistossa, mutta valitaan se helppokulkuisempi polku.

Pitäisi löytää entisen ja nykyaikaisen elämisen välille hyvä tasapaino, jossa olisi meille sopiva määrä luontoa, mutta kuitenkin huoltoyhtiön tekemät lumityöt. Kesäyö ja tähtitaivas, mutta kuitenkin oma pehmeä sänky. Nuorempana verkkokalastimme isän kanssa myös talvella. Hakkasimme tuuralla avannot ja kairasimme kymmeniä reikiä.

Joka viikonloppu vietimme lauantain Näsijärven jäällä, oli sitten pakkasta tai sohjoa. Lunta oli lopputalvella jo haaroihin asti, joten kävely oli hidasta, ja käynti kestikin monesti iltaan saakka. Sormet jäässä irrotin matikoita verkoista tammikuisessa pakkasessa ja tuulessa, kun aurinko laski jo kolmen jälkeen ja lopulta ainoa valonlähde oli kuu. Maaliskuussa oli helpompaa, kun potkukelkalla pääsi nopeasti pilkille kauemmaksikin. Huhtikuussa aurinko jo lämmitti ja jäät paukahtelivat.

Hernekeitto ei ole ikinä maistunut niin hyvälle kuin pirtin kuistilla keväisessä auringonpaisteessa, jalat väsyneinä, isän kanssa. En tiedä kaipaanko enemmän luontoon vai paluuta noihin hetkiin, ensin mainittu olisi ainakin vielä mahdollista saavuttaa. Reissut olivat raskaita, mutta väsyneenäkin muistan eläneeni jotenkin enemmän ja aidommin, kuin osana luontoa ja sen muutoksia seuraillen. Haluan, että omatkin lapseni osaavat sytyttää nuotion ja perata kalan, etsivät katseellaan kurkien auraa ilman kännykkää ja somen keinotekoista maailmaa.

Haluan, että he osaavat pysähtyä ja katsoa välillä myös taivaalle ja tuntevat itsensä pieniksi, kaiken sen suunnattoman alapuolella. Pikimusta täyteenpakattu jätesäkki on pullukkaisesta koostaan huolimatta piiloutumisen mestari. Vaatteita pursollaan oleva väijypussukka odottaa yöllistä vessakävijää varjoissa ja kampittaa takuuvarmasti rähmäsilmäisen kulkijan, joka hämääntyy rappusten yläpäässä vikasuuntaan ja kiilautuu rappujen kaiteisiin.

Tytön huoneen ovi on siinä missä vessa aikaisemmin sijaitsi, joten sinne ei kannata harhautua. Lopulta vessassa kädet sutivat valonappuloita väärältä seinältä, pönttö on siellä missä suihku ennen oli ja hanan paikalla on kaappi.

Sain uuden kämpän, mutta hukkasin vaihtovaatteeni, modeemin sekä itseni kartalla. Kaukosäätimistä löytyi vain se, jonka napit toimivat satunnaisesti. Yleensä maanantaina saa äänenvoimakkuutta säädettyä ja pyhisin itse kanavia.

Lähdin etsimään uutta reittiä koululle, mutta päädyin Ruskoon. Ei kai Ruskossa mitään vikaa ole, mutta eihän se koulu siellä ollut. Leipomo oli, joten ostin lohduksi sämpylöitä ja palasin kotiin. Mistäköhän se johtuu, että Aku Ankka ei tullut tänäänkään, mutta vakuutusyhtiön laskutuksesta vastaavat mukavat tädit ja sedät löysivät minut ja postilaatikkoni jo muuttopäivänä? Itse yritin etsiä erään operaattorin asiakaspalvelunumeroa soittaakseni peruutuksesta, mutta turhaan, olivat piilottaneet sen lamauttavan taitavasti.

Samaan aikaan eräs toinen operaattori lähestyi minua jo tarjouksella ja tilauslahjalla. Liikenne on jotenkin yksisuuntaista. Minä en löydä ketään, mutta kaikki kyllä tuntuvat tietävän missä minä olen. Hyvä suunnitelmani loppuvuoden kirjoitusaikatalusta nuukahti myös jätesäkkiin ja on edelleen hukassa ja purkamatta.

Samaan pussiin taisi suikahtaa kaikki järkevät lauseet ja tokaisut, koska tuntuu kuin joutuisi taas aloittamaan täysin nollista. En edes muista mihin kohtaan Kettu jäi, toivottavasti jo huomenna pääsisin jatkamaan. Toivon vain, että sanat eivät ole yhtä hukassa kuin talvikenkäni. Lähettänyt Janne Miettinen klo 9. Päivä on kaunis, mutta tunnelma apea. Tyttö nukkui koko automatkan, ilmeisesti tulossa kipeäksi. Poika voi pahoin ja päätä särkee. Käännän auton rannassa ja pysäköin tutulle paikalle kapean hiekkatien sivuun, märälle ja mutaiselle nurmelle.

Rengas sutii mudassa kuin jäällä, joten lähtiessä tarvitaan taas havuja renkaiden alle, kun Skoda saa lipsumaasta tehoja. Rannan tuuheista puista on jäljellä vain luurangot, jotka nitisevät alastomina kylmässä itätuulessa. Takki olisi ollut mukava, mutta olen jo pakannut sen liian hyvin kymmenien muiden banaanilaatikoiden sekaan.

Tuuli tunkeutuu hupparin vatsapuolelta sisään, kiertää kerran ympäri ja jatkaa hidastamatta selästä ulos muistuttaen, että turkittomien pitäisi osata pukeutua. Jästinä en voi nähdä ankeuttajia, mutta tunnen yhden piiloutuneen hupparini alle ja väristävän kylmästi selkärankani vieressä.

Vesi on taas matalalla, paitsi veneessä, joka on kuin mutapohjaan painunut amme harmaantuneen kaislikon reunassa. Tajuan jälleen, kuinka lyhyt kesä onkaan.

Alle kaksi kuukautta sitten uimme tässä samassa paikassa ja niitimme villiksi kasvaneita kaisloja veneväylältä. Aurinko poltti hartiani punaisiksi ja saunan lämpö muistutti asiasta vielä viikonkin jälkeen. Nyt lapon veneestä pienen järven verran jääkylmää vettä ja sormet ovat kuin pakkaslokeroon unohtuneet nakit.

Muistan pakanneeni pipon ja hanskat takin kanssa samaan paikkaan. Jossakin kaupungissa on banaanilaatikko, jolla on kuuma. Saari on hiljainen ja autio. Kävimme täällä viimeksi elokuussa, kun puissa oli lehdet ja linnut sanoivat tööt ja kluu. Kuukausi siitä taaksepäin oli hankala nukkua aamulla, kun jokaisella oksalla kuukutti joku ja lokit tuittuilivat toisilleen särkien riittävyydestä. Nyt lehdet ovat maassa, mutta kukaan ei puussa. Lokitkin siirsivät räpylänsä lämpimämpiin vesiin ja napsivat jo tokkoja jossakin päin Eurooppaa.

Toinen ankeuttaja luikahti saappaani sisään sauman halkeamasta ja riehakoi nyt pikkuvarpaani kanssa märässä sukassa.

Toivottavasti se ei ole altis varvassienelle. Lähdimme syysretkelle puolikuolleeseen saareen hautaamaan kokonaan kuollutta rottaa, mutta unohdimme itse juhlakalun kotiin. Sankari makaa takapihalla ruskeassa pahvilaatikossa, jossa on ilmeisesti säilytetty eläinlääkäriaseman tyhjiä ruiskuja. Uusintakäyntiä suunnitellaan heti seuraavaksi päiväksi. Rotanmyrkyt saaressa ovat kuulema tepsineet. Tytön on kuitenkin vaikea hahmottaa villirottaa haitalliseksi, kun kesyt serkut ovat niin mukavia.

Viholliset elävät ojissa ja maatuvat pirtin alle, ystävät kulkevat sylissä ja haudataan puun juurelle. Lopputulos on tietysti sama, mutta matka ratkaisee. Inhoan näitä viimeisiä mökkikäyntejä, kun kaikki puretaan ja pakataan pois talvea varten. Laitetaan kesä pahvilaatikkoon ja unohdetaan puoleksi vuodeksi takapihalle.

Luonto on liian hiljainen, joku on taittanut kaisloilta niskat. Aikaisemmin niin vireät aallot käyvät raskaasti, jähmeästi, eivätkä jaksa nousta enää saunakallion reunoille asti.

Pirttikin näyttää jotenkin väsyneeltä ja harmaalta. Puran trampoliinin ja muistelen niitä harvoja hellepäiviä, kun pihvi tirisi grillissä ja minä kalliolla, lämmöstä onnellinen ihmispötkö luonnonsuolessa. Mädäntyneet lötkölehdet ovat täynnä sojokoipisia lukkeja, jotka varmasti purisivat jos vain pystyisivät, mutta tyytyvät nyt vain kohmeisina huojumaan ja tuijottamaan. Yksi vittuilee niin selvästi, että harjaan sen vattupuskan raatoon ja haaveilen palmupuista.

Syksyn ja tulevan talven kammo iskee näköjään tänä vuonna poikkeuksellisen lujaa ja aikaisin. En halua taas horrostaa kaamoksen lamauttavassa pimeydessä vain odottaen, että puolen vuoden päästä toivottavasti herään ja jään alta pilkistää maa.

Viime talvi oli raskas ja sen lyhyet päivät liian pitkiä, enkä ole vielä valmis uuteen. Vaimo grillaa kanaa sekä jotakin vihreää ja punaista, tiedossa on monivärinen ateria neljälle. Ajatus etelänreissusta jämähti mieleeni kuin silmät tissivakoon. Päätän laittaa illalla rivin Eurojackpottia, päävoitolla matkustaisi jo mukavasti.

Rahalla lokiksi ja kerrasta niin pitkälle, että loska ei saa kiinni, kuura on kirosana ja vesi kiertää lavuaarissa väärään suuntaan. Ensimmäisenä perillä etsin karkuutetun kesän, jota on jo nyt ikävä. Ei se kauaksi ole ennättänyt, muistan vielä miltä se tuntui. Survaisen varpaat rantahiekan lämpimään syliin, pään pelargoniin ja imaisen ahnaasti kuonollisen kukkaa.

Etsin hukassa olleet lokit ja laulajat, tintit ja tuitut ja kysyn: Muistatteko minut vielä, sieltä mökiltä? Kun te olitte puussa ja minä maassa ja kärpäset surrasivat siinä välissä, ja lokit huusivat pelkästä ilosta ja minä uin ja elin ja nautin kesästä kuin lapsi. Kun istuin saunan kuistilla ja katsoimme samaa järveä, jonka ilta oli muuttanut punaiseksi ja valo piti meidät elossa eikä yöllä ollut merkitystä.

Ei päästetä sitä enää karkuun, ollaan valossa, eikä mennä laatikkoon. Kun maa on tuhottu, ja palava meteoriittisade on polttanut liki kaiken elollisen, tuhkasta nousevat vain torakat, rotat ja Nokia puhelinta luisevissa sormissaan puristava verottaja.

Ihmisiä ei enää ole, mutta viimeisestä säilyneestä televisiosta kuuluu vielä itkua, kun Vain elämää-sarjan tähdet muistelevat kyynelsilmin jonkun toisen säveltämää ja sanoittamaa loilotusta kanoottiretkestä. Verottaja tuuppaa vinkuartistien itkuringin laavaan ja sukeltaa onnellisena perässä tietäen, että teki viimeinkin palveluksen ihmiskunnalle. Ilmeisesti olen erehtynyt ainakin rottien suhteen. Tänään on tyttären lemmikkirotan viimeinen elinpäivä, onhan takana jo hurjat kaksi elinvuotta.

Tämän rotan kuolemaksi ei kuitenkaan koitunut avaruuskivet, Yellowstonen kaldera tai gammapurkaukset. Herkkiä ovat, ainakin siis nämä kesymmät versiot. Kesämökillä tuntuu, että mikään ei auta, kun villiserkut kusevat asettamiimme myrkkypaloihin, nauravat virittämillemme loukuille ja piilottavat grillihiilet. Kotona taas yritämme pitää niitä hengissä kaikin mahdollisin konstein ja pidämme ainakin yhtä eläinlääkäriasemaa pystyssä ja elinvoimaisena. Tuntuu, että lemmikin koko ei ole suhteessa laskun suuruuteen.

Valkotakkisen vilkaisukin maksaa jo sata euroa ja laskun loppusumma kasvaa jokaisesta lausutusta sanasta muutaman kympin. Sanoisi vain, että päivää ja mykoplasma, niin säästyisi rahaa pähkinöihin ja isoon säkilliseen Mörttiröpöä.

Mukaan lyödään vielä tietenkin toimimattomat antibiootit, jotka vain sekoittavat rottien vatsan ja maksajan tilin äärimmäisen herkän tasapainon. Lopetuspiikitys maksaa taas yli satasen, ja siihen asti koko yläkerta haisee rotan ripulille. Nauti siinä sitten laivatuliaisina saaduista vadelmaveneistä, kun viereisestä huoneesta leijailee kesyn rotan villi haju, tuorepursotettu löllöpapana. Aikaisemmat rotat kuolivat muistaakseni syöpäkasvaimiin.

Muistan erityisesti Vilistäjän, joka tuntui kuin aavistavan loppunsa. Sairaus oli jo heikentänyt jalat, mutta jostakin löytyi vielä voimia loikkia häkkinsä katolta viereiseen joulukuuseen. Koristeet oli kuitenkin jo valittu, joten poimimme rotan aina uudelleen pois ja putsasimme havunneulasista.

Toivoi varmaankin joulun ihmettä, mutta se oli varattu jo minulle, kun pyhäpäivät pullistivat laskun loppusumman taivaallisiin lukemiin. Saippua taas ei ollut kovin syli-innokas rotta, paitsi viimeisinä päivinään. Väkisin hakeutui syliin, jonkun luokse, lähelle. Pieni ja yksinkertainenkin eläin, mutta lopun tullessa kovin inhimillisen kaltainen.

Harvoin mökkeily kinnaa näin etukäteen, mutta tiedän jo mitä tuleman pitää. Likka itkee suuren kuusen alla karvaisten ystäviensä joukkohaudalla ja minua vain harmittaa, kun mökkikausi taas pian päättyy, enkä edes muista koska viimeksi kävimme. Kesällä se oli, kun kelluin Näsijärven aalloilla kuin kalpea halli, ilman vaatteita ja huolia. Vesikin oli niin lämmintä, että näin miehenäkin kehtasi nousta sieltä pois. Kierto on kesyrottien kanssa hurjan nopeaa.

Sormen mittaisina ne aina haetaan ja pienen kissan kokoisina muutaman vuoden päästä niistä luovutaan, kun kaikki päättyy kyyneliin kuusen alle. Se välihän tuossa tietysti tärkein on, enkä tuon lyhyen matkan hintalapusta oikeasti osaa valittaa. Tänään on se päivä kun Nappi kuoli. Ehkäpä herätän sen kuitenkin vielä henkiin Ketun sivuille. Pienen metsän suuri sankari, joka silppusi siemeniä kuin jiirisirkkeli, piipitti kuin veturin pilli ja asui ystävineen kuusen alla, eivätkä pähkinät ikinä loppuneet.

Lähettänyt Janne Miettinen klo 3. Pohjoinen viima on taas täällä, eikä enää yhtäkkiä olekaan liian aikaista kirota syksyä. Alakerrassa unohtui ikkuna auki yön ajaksi ja kämppä muistuttaa lämpötilaltaan iglua. Istumme kuin eskimot aamupalalle. Ei muuta kun pari ruijanpallasta pannulle, karibunnahka hartioille ja kersat koulutielle. En ole kuitenkaan ainoa kesään jumittanut inuiitti.

Ulkona on kylmyyttä vain muutaman asteen verran, mutta vastaan kävelee mies shortseissa ja lyhythihaisessa kauluspaidassa. Ruskettuneita jalkoja värjää vielä jäähtynyt muisto auringon lämmöstä, ja jostakin pystyyn nostetun kauluksen uumenista höyryää hengitys. Oletan flunssakauden alkavan tästä.

Syksystä ja ensimmäisistä yöpakkasista muistuttaa myös ärsyttävä vihreä johdonluikero, jonka kanssa saa taas kohta taistella, mikäli haluaa autoansa esilämmittää. Jääraappojen ja sisätilalämppärin hakeminen varastosta on kuin lähestyvälle talvelle luovuttamista. Sen teen vasta, kun ikkunat on jäässä ja yritän parina aamuna kynsillä raaputella jäätä lasista. Kurjet riuhtovat itsensä etelään, mieli tekisi huiskia perässä. Siipiä ei kuitenkaan ole ja lennän yhtä huonosti kuin nahkapäällysteinen nandu.

Luotan siis Skodaan ja lähden Espooseen. Etelässä se on sekin, vaikka rusketusta on ehkä turha odottaa. Odotan kuitenkin meriaamiaista ja hyvää musiikkia, laadukasta jutustelua ja pleikkarifutista. Teimme edellisestä päänsärystä viisastuneina kaverin kanssa sopimuksen pysyä tällä kertaa erossa shottien lumosta ja hankkia vain hyvän olon miedommilla.

Uskon sopimuksen pitävän yhtä huonosti kuin aikaisemminkin. Kaakossa odottaa Kaukajärvi, ainakin nykyisestä asuinpaikastamme katsottuna. Löysimme vihdoinkin sopivan uuden asunnon ja homeiset hengitysilmat saavat jäädä Irjalaan. Viimeinen vuosi on ollut pelkkää ikuisesti kestävää flunssaa ja ylipaineesta vinkuvia poskionteloita. Mieli tekisi lähteä jo nyt, mutta kolme viikkoa pitäisi vielä malttaa. Vuokrasopimuksessa on kuitenkin nyt allekirjoitukset.

Sen kunniaksi hain Citymarketin hedelmätädeiltä 30 tyhjää banaanilaatikkoa ja pakkasin ne samoin tein täyteen kirjoja ja erihajuisia kynttilöitä vaimon jemmasta. Olen nyt muuttanut ne samat hajutuikut jo kolmeen kertaan, mutta kuulema polttaakaan niitä ei voi, kun hajusta tulee pää kipeäksi.

Hankkia on kuitenkin pitänyt, eikä hävittämiseen myönnetä suosiolla lupaa. Tämä on tällainen magnoliantuoksuinen noidankehä. Ikävä kyllä tässä vaiheessa vuotta mieleen pyörähtää myös joulu, onneksi vielä kuitenkin vain nopeasti ja ohimennen. Kun niin moni asia on muuttunut, niin mitäpä jos muuttaisi joulun vietonkin. Jättäisi perinteiset suursiivoukset, kuivan kinkun ja stressin ja valitsisi valmiiksi katetun juhlapöydän jostakin hienosta ja mukavasta paikasta.

En tiedä tuon paikan ilmansuuntaa, mutta aion ottaa selvää. Tuuli riepottelee nyt joka ilmansuuntaan, kun ympärillä tapahtuu. Aikaa pitäisi jäädä myös kirjoittamiseen, Ketun lopputaistelutkin ovat alkaneet. En saa ajatuksia kuitenkaan käännettyä nyt metsän tapahtumiin, kun olohuone on täynnä banaanilaatikoita, joista yksi tuoksuu vinkeästi vaniljalle ja toinen viikunalle. Lämmitysletkua en varastosta hae, mutta sen verran on annettava pohjoistuulelle periksi, että pakkaan sandaalit laatikkoon.

Sauron on tuhottu ja Keski-Maassa kaikki hyvin. Itä-Tampereella vuorostaan kiehuu, kun mietin miten Tolkien sen teki. Miten hemmetissä Tolkien sai kaiken pysymään kasassa niin, että lukemattomat pienetkin juonenkoukerot johtavat lopulta järkevään lopputulokseen?

Tarkistamalla ja testilukemalla tietysti useita kertoja, mutta kirja on paksumpi kuin mahonkilankku ja sivuja siis riittää. Miten tarkistat jotakin yksityiskohtaa, kun muistelet sen olevan ehkä sivulla ? Minulla on valmiita sivuja nyt , ja välillä en aina muista mitä viimeksi tapahtui. Unohdan jonkun pienen yksityiskohdan eikä jatkoteksti sovikaan siihen myöhemmin. Kettu sanoo toista ja tekeekin jotain muuta. Lopulta kasassa on kaksi erillistä ideaa ja juonikuviota, hyviäkin, mutta eiväthän ne toisiinsa sovi.

Lukeminen on kuin yrittäisi katsoa samanaikaisesti Kummelia ja Disney-leffaa. Oma tarinani etenee tällä hetkellä liian vauhdikkaasti. Loppu häämöttää, ja jostakin minuun on tarttunut tuskainen kiire saada kirja päätökseen. En pääse millään uppoutumaan syvälle tapahtumiin, kun pitää päästä eteenpäin.

Tunne on sama kuin joskus mukulana pulkkamäessä, kun pitäisi päästä laskemaan, mutta ei malttaisi nousta mäkeä ylös asti. Kuviteltu kiire näkyy heti tekstin laadussa. Kerronta on kuivaa ja innostavaa kuin sahanpuru silmälaseissa. Hahmojen jutustelu ei toimi luontevasti ja jos toimiikin, niin juttelu ei johda mihinkään, turisevat omiaan.

Tarina on täynnä aukkoja, joista puuttuu huumoria, hahmoja ja runsaasti tapahtumia. Ruma ja hätiköity lopputulos on kuin kanan hädissään munima nahkamuna: Ongelma on jo tullut tutuksi. Tiedän taas suurin piirtein mitä tarinaan pitää upotella ja mihin kohtiin, mutta en halua paneutua siihen juuri nyt. Pääjuoni tahtoo rullata eteenpäin, joten annan sen mennä. Saan sen kyllä vielä kiinni. Olen oppinut kirjoittamisesta jo jotakin, mikä tietysti onkin ihan suotavaa.

Olen ollut näissä pattitilanteissa ennenkin ja luotan, että löydän parhaimman reitin ulos motista samalla tavalla kuin sinne päädyinkin: Typerintä tässä on se, että en edes tarkalleen tiedä kuinka tarina aikanaan päättyy tai oikeastaan minkälaiset tapahtumat tuohon päätökseen johtavat. Minulla on kaksi erilaista vaihtoehtoa, mutta en osaa päättää kumpi on parempi, enkä haluaisi asiaa arpoakaan. Juonikuviot johtavat täysin erilaisiin lopputuloksiin, joten pian olisi mukava tietää kumman valitsen.

Mitenkähän ammattilaiset ratkaisevat tämänkaltaiset tilanteet? Testaavatko he kenties molempia vaihtoehtoja, luetuttavat eri versioita muilla ja ottavat mielipiteitä vastaan? Taitaisi viedä liiaksi aikaa. Olen laskeskellut, että raakavedos olisi valmiina lokakuun lopussa, marraskuu menisi korjauksissa ja muokkauksissa. Tavoite on, että koko homma olisi valmiina joulukuun alussa.

Viedäänkö nippu jollekin ammattilaiselle vai kierrätetäänkö sitä vielä sukulaisilla ja ystävillä ja bussikuskeilla luettavana? Olen tällä hetkellä jotenkin oudosti yhtä aikaa sekä kirjani kirjoittaja että sen juonta tuntematon lukija. Haluan vain tietää miten tarina päättyy. Nuori mies puhuu paljon, mutta harkiten, yleensä asian sivusta.

Olen kysellyt kesän Protu-leiristä nyt muutaman kuukauden ajan ja luulin, että kaikki tarinat olisi jo kuultu. Tänään jostakin kuitenkin kuplahti pintaan vielä yksi, ehkä ravintola Borneon mausteisten lihapatojen nostattamana. Leiriläisille annettiin kaikille oletuseliniäksi vuotta.

Elinvuosistaan luopumalla sai ostettua esineitä, asioita tai vaikka maailmanlaajuista kuuluisuutta. Kuuluisuuden hintana oli vain muutama elinvuosi, maailmanrauhasta saikin sitten pulittaa jo 85 vuotta.

Joku taisi senkin valita. Mielestäni poika veti kuitenkin pisimmän korren ostamalla 20 vuodella kolme asiaa: Sopisi kernaasti myös minulle. Tarina ei tosin kerro saisinko sujahdella taivaalla kuin saippuoitu suula vai leijuisinko vain Keskustorin yllä kuin karkuun päässyt kaasupallo. Ehkä liitäisin perheen kanssa Ibizalle ja katselisin naama virneessä kun kersat leikkii rauskuja Välimeressä. Voisin kuvitella huonompiakin tapoja elää 80 vuotiaaksi.

En tiedä mitä itse valitsisin, mutta kyllä muutamasta asiasta ja vuodesta voisi hyvinkin luopua, jos vaihtokauppa olisi kannattava. Yksi vuosi irtoaisi helposti, jos jostakin löytyisi vielä mukulana ostamiani irtsikoita, niitä vaaleanpunaisia sokeripäällysteisiä koiranluita.

Yhdestä vuodesta luopuisin, jos olisin saanut välttyä "en se minä ollut, se oli Pirkka"-mainokselta. Tiedän, ettei se kammotus ole television syy, mutta halu iskeä se säpäleiksi tuon mainoksen jälkeen on vastustamaton. Vuosiostoksilla käyminen kiinnostaa yhtäkkiä kovasti ja listaa kertyy. Pyyhkisin ensi töikseni pois sanat masuasukki, jaxuhali sekä someilmiö. Muuttaisin animaatioiden kimittävät ja huutavat suomidubbaukset laadukkaiksi sekä Salkkareiden puhekielen teennäisestä luonnolliseksi.

Itse en sitä silti katsoisi, olkoon se palvelukseni muille. Ostaisin naapurikseni Jessica Alban, joka aina moikkaisi postilaatikolla ja ilahduttaisi lauantaisin lettusilla.

Benny Hill pyörisi jälleen töllössä ja Scarlett Johansson tarjoilisi mustaa teetä suunnattomista, hunajaisista kannuista. Don Rosa piirtäisi jälleen ja käyttämättömällä kuntosalijäsenyyydellä saavuttamani tulokset olisivat jatkuvan ihmetyksen aihe. Tyttärelleni ostaisin suorat hampaat ilman niihin liimattuja kiristäviä, rautaisia ratakiskoja, jotka vetävät jääkaappimagneetteja puoleensa kuin Bulbasaur pikkukillejä. En tiedä monestako vuodesta luopuisin, jos saisin vielä yhden illan istua isän kanssa mato-ongella, eikä aurinko laskisi.

No, näillä on mentävä mitä on annettu. Mainokset voi onneksi kelata ja radion voi sulkea aina kun NilleGillet räppää. Eipä noilla asioilla oikeaa merkitystä olekaan, ei rikkauksilla eikä lentotaidolla. Oikeasti istuisin veneessä, rauhoittaisin aallot ja hiljentäisin tuulen. Sanoisin mitä jäi sanomatta, kysyisin miksi asiat menivät niin kuin menivät. Halaisin niin, että varmasti muistaisin sen. Kello käy jotain päivän ja iltapäivän välillä. Ulkona sataa, mutta varsinainen myrsky ja taistelu käydään pääni sisällä.

Ukkonen kiertää ohimoissa ja lähettää salaman oikeasta silmästä vasempaan. Päässä vihlaisee, kun se kimpoaa takaisinpäin. Kuulalaakerit hakkaavat ikkunapeltejä, tai voi ne olla sadepisaroitakin. Raskaita joka tapauksessa ja jotenkin vihamielisiä. Myrsky päässä ja Sahara suussa. Koko illan join, mutta ilmeisesti vääriä nesteitä.

No, enää en juo, paitsi vettä ja maitoa. Musta juoma pikkuruisissa laseissa toi päänsäryn, valkoinen saa viedä sen pois. Lehmän tissistä ihmisen suuhun, sammuttamaan myrskyävää mieltä. Hauskaa ilmeisesti oli kuitenkin, koska hymyilyttää, vaikka en tiedä miksi. Keho muistaa jotakin mitä minä en. Muistikuva taksikuskista, joka käytti vilkkua vasta keskellä risteystä.

Hodarikoju, joka tuoksui hyvältä, mutta sämpylän sisältö oli kuin pieneläinten oksennusta. Käytiin kebabilla, toisen ostin kotiin. Muistan kiiltäväkaljuisen tarjoilijan, jolla oli suunnattomat viikset, kuin minkki olisi liimattu nenän alle. Armeijassa sanottiin, että paska valuu alaspäin, mutta ilmeisesti myös karvoilla on samoja taipumuksia. Tuuheat nenän alta, aina korvannipukoihin saakka. Kaljun kiilto oli hikeä, kuin pahanhajuista kastetta iholla, joka tiivistyi pisaroiksi ja tipahti kumartuessa.

Kantoi pyöreää lautasta ja lautasella päänsärkyni syypäitä, mustia juomia, täynnä myöhemmin puhkeavaa ukkosta. Jotain se sanoi, mutta suuta ei näkynyt. Muistan kuitenkin vinon hymyn ja paljastuneet hampaat.

Ne näyttivät olevan jotenkin oudosti naaman sivussa, minkin perseessä. Yksi siipale meetvurstia, vajaa teelusikallinen hunajaa ja litra piimää. Ruokaympyrä tuntuu jotenkin vajaalta, joten lisään siihen Buranaa. Aistit on kummallisen herkällä. Kuulen pienetkin äänet tarkasti, haistan keittiöstä asti muovipussiin suljetun kebabin raadon. Olen uusien kykyjeni kanssa kuin huonovointinen intiaani, krapulainen cherokee, jolla on banaania hiuksissa. Koko päivä on menossa pilalle, sen aistimiseen ei intiaaneja tarvita.

Televisiossa narisee tauotta nuori, vaalea nainen, jolla on hukassa suomalainen kaupunki. Kasvot liiassa maalissa, väriä on kuin lasten vesiväritöissä.

Rintojen paikalla on makaava Barbapapa, jonka päälle joku on astunut, suurinpiirtein siihen keskelle. Sama joku on möyhinyt juontajan ylipinkeät pallot puoliksi esille, puoliksi piiloon valkoisen paidan alle, joka haluaisi vain räjähtää auki.

Onkohan se Kajaani, vai kenties Kouvola? Miesääni soittaa, että Kokkola. Ei ollut Kokkola, mutta k-kirjaimella se alkaa. Uuden loistokkaan uransa alkua luova neito naukuu ja vinkuu kuin painajaisten airot. Tekisi mieli heittää saavillinen vettä raukan naamalle.

Voitelua varten, loppuisi tuo kitinä. Mietin väkisinkin, että jos vesi liottaisi pois kaiken keinotekoisuuden, mitähän jäisi jäljelle. Pieni alaston tyttö, joka istuu kasassa maalia ja silikonia, eikä löydä takaisin kotiin, koska sekin alkaa k-kirjaimella. Toisella kanavalla on vauhdissa ennustaja, joka kuulee äänestä soittajan tulevaisuuden ja kertoo, että joitakin ongelmia on tulossa, ja joitakin jo takanapäin.

Huh huh, olipa huojentava kuulla, soittaja huokaa. Linjat rätisevät ja mummu puhuu vähän kännykkänsä mikrofonista ohi, mutta ei se haittaa. Television selväkuulijalla on myös aistit herkällä ja erottaa vanhuksen äänestä, että joku nyt mieltä painaa. Selvänäkeeköhän mitä sormea sille näytän? Jotain mitä sanoin yöllä, jotain todella vallatonta, mutta en saa sitä päähäni.

Ehkä mieli hautaa sen unohduksiin aivan tarkoituksella, pysyköön siellä. Muistan miettineeni yöllä paljon kirjoittamista, ratkaisuni järkeä etsien. Onko tämä minun loistokkaan urani alku, vai käykö minulle niinkuin television maalatun naisen? Kaupunki jäi hukkaan ja joku heitti vettä päälle. Nukahdan sohvalle hankalaan asentoon.

Käsi on puuduksissa ja sähisee tottelemattomana. Varma merkki elämän voittamisesta on ruokahalu, kun mielikuva pizzasta saa kuivana rohisevan suun kuolaamaan.

Televisiossa ohjelma on vaihtunut. Paljon puhuva mies esittelee imuria, joka imee juuri lattian puhtaaksi muutamasta serpentiinin kaistaleesta. No, Amerikassa kaikki on suurempaa kuin täällä.

Ehkä siellä serpentiinikin painaa enemmän ja koetus oli imurille oikeasti työläs. Amerikkalainen hiirivoimainen imulaitteisto palauttaa mieleeni unohtamani vallattomuuden, muistan vihdoin minua suuresti naurattaneen jutun. Se oli vanha vitsi, huono sellainen, johon liittyy ilmapallo ja potta. Toivottavasti kukaan ei kuullut. Siellä se nyt on levännyt kohta kolme viikkoa, Lempäälässä.

Kilon motti paperia, sivujen marginaalit sinisenään korjausmerkinnöistä. Perinteinen ja sadistinen punakynä oli kuulema hukassa. Sininenkin korjauskynä suttaa armotta, siskon kanssa käyty puhelinkeskustelu vahvistaa omat epäilykseni ja varoitukseni kirjan alusta: Välillä teksti soljuu hyvinkin eteenpäin, mutta pian taas väkinäisen oloisesti.

Lauserakenteet ovat liian yksipuolisia ja alkavat häiritsevän usein subjektilla". En tiedä uskallanko hakea nipun takaisin kotiin, kun testikierros on ohi. Tavoiteltuun ikäryhmään passelisti haarukoituva kummityttö oli omalla lukukierroksellaan armollisempi ja kommentit olivat rohkaisevia.

Tekstiä kehuttiin hauskaksi ja muistaakseni jännäksi. Eräs kirjan hahmoista muodostui tytön suosikiksi ja saakin jatkossa isompaa roolia. Tärkeintä minulle olikin tässä vaiheessa yleistuntuma, koska tuohon kilon paperinippuun mahtuu todellakin vain keskeneräinen ja korjaamaton puolikas kirjaa.

Yritin kalastella kommenteista vihiä suuremmista asioista. Onko juoni yleensäkään riittävän kiinnostava, onko alun taaperrusta liikaa ja herääkö lukijassa innostus lukea pidemmälle? Tällä hetkellä jatkoa syntyy hyvää vauhtia. Herään lasten kanssa samaan aikaan klo 7, kirjoittamaan pääsen pari tuntia myöhemmin. Viimeiset sanat irtoavat iltasella, jos talossa vain on riittävän hiljaista. Löysin kaapista vanhat Peltorit, jotka aikanaan pitivät tehdasmelun siedettävänä. Nyt, vuosia myöhemmin, niiden vanha tehtävä saa jatkoa.

Niiden sisäpuolella on metsä, ulkopuolella olohuone. Herätyskello tuntuu usein jättävän tehtävänsä jotenkin vajaaksi, joten lopun saa hoitaa Sumatra Mandheling, joka kuulema paahdetaan käsityönä Kustavissa.

Maanantaina kiihdytykseen riittää usein yksikin kupillinen, mutta loppuviikolla mukit suurenevat, Sumatran kahvipensaissa käy melkoinen ryske ja Kustavissa kädet käyvät. En tiedä vielä kuinka pitkällä sisko on ja onko sinikynää käytetty yhtä runsaasti myös lopussa. Alun kritiikkiin osasin varautua, joten en lamaantunut täysin.

Hieman kirosin, mutta siinä oli mukana myös ihan yleistä pärinää eikä kukaan kuullut. Pelkäsin Magnersin maistuvan tiukan arvostelun jälkimainingeissa, mutta pakkaskylmetin lopulta vain yhden ja senkin juhlatunnelmissa.

Yksi kummitytön kommenteista oli nimittäin parasta mitä minulle on vähään aikaan sanottu. Jouduin jättämään Soturikissat hetkeksi kokonaan.

Ilmeisesti olen oikeilla jäljillä. Ottakaa jo kynnet esiin, sotaisat kissat, kehräys ei auta. Lähettänyt Janne Miettinen klo 1. Hituloin eteenpäin mukavan ja vittumaisen hankalassa välimaastossa. Kotiväen mielestä olen sentään siedettävä.

Omasta mielestäni olen kuin pulla: Entisten työnantajieni mielestä olin liian mukava. Myyjäksi siis, työkaverina kelpasin. Myyjävuosieni aikana opin päälliköiltäni, että huippumyyjä ei ole mukava, eikä aina ystävällinenkään.

Kuunnella saa ja pitää, mutta vain asiaa, joka johtaa kaupoille. On kuitenkin hankala olla kuuntelematta, kun sanat tulevat väkisin läpi. Viimeisin pomoni etsi joukkoihinsa huippumyyjää. Jostakin syystä valitsi minut. En tiedä olinko haastattelussa hänen mielestään mukava, mutta jos olin, se ei toiminut enää jatkossa.

Toin tästä työpaikasta mukanani useammankin opin, joiden avulla kyllä pärjää. Lauseet ovat harkittuja ja johtavat aina kauppoihin. Pääsi on täynnä numeroita, jotka piirtyvät nousevalle myyntikäyrälle. Tiedät aina sentilleen paljonko olet myynyt ja paljonko pitää vielä saada kaupaksi, ettet olisi enää työnantajallesi rasite ja taakka. Ainahan ne asiakkaat kääntävät keskustelun pois kaupanteosta, sinun tehtäväsi on ohjata juttu takaisin oleelliseen.

Haluamme olla parhaita, haluamme olla kusipäitä, ole oikeasti hieman hullu. Tässä kohtaa ajelehdin hieman harhaan ja kurvasin ruttuisen jollani reimarin väärältä puolelta. Toisella puolella olisi ollut avovettä sekä seteleitä ja suitsukkeita, minä karautin kuuntelemisen karikolle.

En tiedä kummalla puolella se hulluus kellutteli, mutta Fordilla se ajoi. Miten ohjaat keskustelun takaisin kaupantekoon, kun asiakkaasi kertoo pelkäävänsä kuolemaa? Mitä kauppaat tälle huolten täyttämälle, osaansa alistuneelle möykylle entistä ihmistä, jonka sydän pysäytetään seuraavan viikon torstaina?

Saatko kaupaksi omat tuotteesi miehelle, joka miettii, käynnistyyköhän se sydän varmasti uudelleen? Aikaisempi pomoni puhui aina kusesta. Kuinka parhaat myyjät kasvavat kusessa ja ovat lopulta täysiä kusipäitä. En tiedä oliko sillä virtsaan joku himmeä fiksaatio, enkä uskaltanut kysyä onko kotona varmasti kaikki hyvin. Ehkä pidimme vain erilaisista asioista. Päätin kuitenkin uskoa ja yrittää. Kesä oli kuuma ja tankkasin kusipäisyyden raaka-aineita, vettä ja vittumaisuutta.

Vedin kravatin liian tiukalle, koska myyjä on kuulema parhaimmillaan pienessä hirressä. Eihän siitä mitään tullut. Vesi muuttui kyllä kuseksi, mutta ei päässyt päähän asti. Erehdyin palvelemaan liikkeeseen eksynyttä kuivettunutta mummoa, jonka kasvojen syvissä uurteissa näkyi oma, melkein loppuun asti eletty elämä sekä miehen hiljattainen kuolema.

Mitä siihen pitäisi sanoa? Nyt muori lippu korkealle, osta suru sileäksi. En tiedä oliko hän oikeasti ostamassa kysymäänsä laitetta vai etsikö vain jotakin, jolle puhua.

Kerran minut kutsuttiin kotikäynnille antamaan ammattilaisen arviotani myyntiin tulevasta kohteesta. Talo oli uusi ja komea, siitä saataisiin kyllä hyvä hinta. Jaloissani juoksevat lapset huusivat leikeissään ja Plasto-mopot rolasivat keittiön uudella laattalattialla. Ei niillä ollut aavistustakaan, että perheen isäntä oli edellisenä yönä ilmoittanut muuttavansa pois ja myyvänsä talon.

Siinä taas istuin, tulevan erotalon keittiössä ja yritin olla hienon salkkuni kanssa kova ja asiallinen. Nuoren äidin kyyneleet pehmensivät kuitenkin teennäisen kovuuden ja vetistivät minua varten hankitun valmispitkon. Minulla on omituinen ominaisuus, joka ei sovi myyjälle. Varsinkin vanhemmat ihmiset näkevät minussa jotakin, mikä saa heidät avautumaan.

En itse tiedosta mikä se on, enkä myyjänä sitä osannut pistää pois päältä. Lopulta kyllä opin tunnistamaan sen hetken, kun ymmärsin lopettaa myymisen ja aloittaa kuuntelun. Tarinoita on vuosien aikana kertynyt paljon, tässä vain muutama esimerkki kolmesta eri työpaikasta. Ymmärrän tietysti myös päälliköitäni, ei heitä jutustelut kiinnosta. Heitä vei eteenpäin numerot sekä myyntimääristä kertovat moniväriset käyrät taukohuoneen piirustustaululla.

Ehkä siksi olenkin nyt tässä, myyntikäppyrästä irrottautuneena. Taulu näytti kyllä numerot, mutta jätti ihmisen ulos. Lähettänyt Janne Miettinen klo 8. Ruskea hahmo seisoo äänettömänä sänkyni vieressä.

Havahdun ajatuksistani, kun ilmainen teiniporno pamela huutavat minua takaisin saunaan. Eikö sille vauvalle voi pumpata sitä maitoa valmiiksi tuttipulloon tai mennä hetkeksi vessaan tai jonnekin nurkkaan?! Se haluaisi paljastaa minulle kasvonsa, mutta ei pysty, siihen sillä ei ole lupaa. Säästö on ollut huimaa! Aina olisin eri huonessa kuin muut. Miehiä naisten vaatteissa, tuulikone hiuksissa ja Celine Dion äänihuulissa. Ei se joka imettää.

2 thoughts on “Sivistyssanakirja netissä tissiseksi

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *